Stanley Kubrickin 2001: A Space Odyssey (1968) ja A Clockwork Orange (1971) näyttivät, mihin science fiction -genre parhaimmillaan pystyy. Niiden ylittäminen ei tähän päivään saakka ole onnistunut. Ylipäätään varteenotettavia kilpailijoita alkoi putkahdella Tarkovskin Solarista (1972) lukuunottamatta oikeastaan vasta 1970-luvun lopulla. Ridley Scottin mestariteosta Alien (1979) ja Tarkovskin samana vuonna valmistunutta unenomaista Stalkeria edelsi hyvien kaverusten mittelö, kun Steven Spielberg ja George Lucas julkaisivat tieteiselokuvansa vuonna 1977.
Spielberg oli pari vuotta aiemmin lyönyt läpi hienolla Jaws-leffallaan ja pääsi nyt tuomaan lapsuutensa haaveen valkokankaalle. Ikiaikainen pohdiskelun aihe – olemmeko yksin – saa eeppiset mittasuhteet, kun mystisiä ufohavaintoja alkaa sadella Mongoliaa myöten, vaikka olentojen valituksi paikaksi lopulta osoittautuukin kotoinen Wyoming. Päähenkilöksi löytyy Richard Dreyfussin hieman turhan vimmaisesti tulkitsema perheenisä Roy Neary, joka ufot kohdatessaan kohtalotoveriensa tavoin pimahtaa täysin ja alkaa nähdä kaikkialla merkkejä mystisestä vuorimuodostelmasta, joka on jostain syystä tavattoman merkityksellinen.
Elokuvan voi nähdä vertauskuvaksi ihmisen kyltymättömästä tiedonjanosta ja kamppailusta jotain tuntematonta vastaan. Sinänsä kiehtovan perhedraaman käsittely (Teri Garr tekee upeaa työtä vaimon roolissa) jää melko pintapuoliseksi ufojen viedessä Nearyn kaiken huomion. Sen jälkeen kun muu perhe vetää hänen toiminnastaan omat johtopäätöksensä ja nostaa kytkintä, ei heistä kuulla enää mitään. Toisaalla pienen poikansa muukalaisille menettänyt yksinhuoltajaäiti lähtee Nearyn kanssa matkalle kohti yhteistä päämäärää ja vaihdetaanpa perillä itsetarkoituksellinen suukkokin. Epäjohdonmukaisia käänteitä ja epäuskottavia yksityiskohtia sisältävä elokuvan puolimatka on sen ongelmallisin osuus. Spielberg saa loksautettua palaset kohdalleen vasta lopussa, kun kolmannen asteen kohtaamisen aika on koittanut. Erikoistehosteita voi vain ihailla: ne vakuuttavat yhä, vaikka ensi-illasta on vierähtänyt jo 36 vuotta.
Spielberg yrittää pitkään tasapainotella objektiivisen ja subjektiivisen kerronnan välimaastossa onnistumatta kummassakaan kovin hyvin. Lucas suoriutuu Star Warsissa samasta tehtävästä paremmin, ehkä siksi että hän luottaa enemmän hahmoihinsa; painopiste kääntyy subjektiivisen puolelle. En tällä tarkoita, että objektiivinen linjanveto olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Esimerkiksi Ridley Scottin Alienissa on nimenomaan valittu hyvinkin tieteellinen ja objektiivinen lähestymistapa, eikä subjektiivisuuteen hypätä ennen loppua. Spielbergin ongelma on siinä, että hän jää kahden vaiheille.
Suuressa finaalissa päätös vihdoin tehdään ja objektiivisuus lyö läpi. Tämän jälkeen elokuvan viimeiset puoli tuntia ovat upeaa katsottavaa.
Close Encountersin merkittävin ansio on aikoinaan vallankumouksellinen ja nykyäänkin harvinainen teoria siitä mahdollisuudesta, että avaruusoliot olisivat rauhanomaisia. Saman ajatuksen Spielberg piti mielessään, kun hän lähti tekemään E.T. the Extra-Terrestrialia. Siinä Spielberg painotti voimakkaasti subjektiivisen puolelle ja kuinka ollakaan, elokuvasta tuli parempi.