Kun 1990-luvun puolivälin tienoilla kunnolla tutustuin mainioon Terminator-elokuvaan ja sen vielä parempaan jatko-osaan, en olisi ikinä uskonut, jos joku olisi tullut kertomaan minulle, että oma esikoisohjaukseni saa ensi-iltansa kuukauden sisään saman sarjan kolmannen osan kanssa. Näin kuitenkin kävi, kun marraskuussa 2019 teattereihin saapui sekä Terminator: Dark Fate että Poissa.
Ennakkotiedot olivat lupaavia: James Cameronin paluu, Iso-Arska, Linda Hamilton ja väläyteltiinpä lopulta myös Edward Furlong -korttia. Kaikki vanhat ketut back at it, ja vuosien varrella tuotetut kehnot jatko-osat unohdetaan jatkaen siitä, mihin Judgment Dayssa jäätiin. Loistavaa – mikä voisi mennä vikaan? Valitettavasti kovin moni juttu.
Mitä pitäisi ajatella toimintaelokuvasta, jonka hyvät hetket liittyvät kaikki muuhun kuin toimintaan? Kritiittiset arviot pitävät ikävä kyllä paikkaansa: elokuva muistuttaa edeltäjistään huomattavasti enemmän Genisystä kuin T2:ta. Ote on sentään aavistuksen kunnianhimoisempi ja dialogissa on ehkä kertaalleen mukana joku ajatuksenpoikanenkin. Kaukana kuitenkin ollaan T2:n kaltaisesta sisällön, tunnelman ja rytmityksen symbioosista, jossa James Cameron osoitti Aliensin jälkeen jo toistamiseen, kuinka tärkeä lisä merkittävä lapsihahmo voi toimintaelokuvalle olla. Mutta jos Alien 3:n alkua on vuosikaudet syytetty Cameronin luomien hahmojen kaltoinkohtelusta, nyt on Cameronin itsensä vuoro astua samaan suohon.
Linda Hamiltonia elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää. Hän on niin hyvä kuin käsikirjoitus antaa myöten, elokuvan ehdoton kuningatar. Hänessä on sitä jotain, ja on sääli, että häntä on käytetty vuoden 1991 jälkeen niin vähän – mieleen tulee lähinnä Dante’s Peak. Silti lisää jää toivomaan tässäkin. Schwarzenegger on Schwarzenegger. Kaikki uudet hahmot jäävät auttamatta vastaantulijoiksi, ja jos heistä pitäisi olla manttelinperijöiksi, niin… no, ei heistä ole.
Deadpool-ohjaajan luulisi ymmärtävän huumorin päälle, ja se puoli tässä elokuvassa onkin hyvässä, tiukasti säännöstellyssä balanssissa. Esimerkiksi T3:n kaltaisiin naurettaviin ylilyönteihin ei sorruta – tätä pointtia oikein alleviivataan aurinkolasikohtauksessa.
Alkuperäinen Terminator oli paitsi kiihkeä toimintajännäri, myös kiihkeä rakkaustarina. Kakkososa laajensi pakettia ja tematiikkaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmissa oli toiminnan lisäksi mukana ajatusta, dialogia oli nautinto kuunnella. Molemmat ovat nerokkaita, dynaamisia ja taiteellis-teknisesti innovatiivisia toimintaelokuvan historian merkkipaaluja. Dark Fate on jotain ihan muuta. Parasta, mitä tässä universumissa on T2:n jälkeen nähty, on yhäkin Sarah Connor Chronicles -tv-sarja. Sekin jättää toivomisen varaa, mutta on kiinnostavampi kuin kaikki T2:n jälkeen tulleet elokuvat yhteensä.