by

No Time to Die (2021) ****

Daniel Craigin Bond-saagan piti päättyä tämän elokuvan ensi-iltaan huhtikuussa 2020, mutta eräällä aasialaisella lepakolla oli muita suunnitelmia. Suurta finaalia saatiinkin odottaa koko maapalloa mullistaneen pandemian loppusuoralle asti.

Vuonna 2006 ilmestynyt Casino Royale oli elokuva, joka puolestaan mullisti Bondin: käsittämättömän tyylikäs toimintapläjäys, mutta myös koskettava draama ja kerrassaan upea kokonaistaideteos. Craigin Bondit noudattelivat sen jälkeen vuorotteluperiaatetta, jossa karkeasti ottaen joka toinen elokuva oli hyvä ja joka toinen heikompi esitys (heikommatkin ovat tosin omissa kirjoissani ~kolmen tähden tapauksia). Onneksi vuonna 2015 valmistunut Spectre ei parillisena jäänyt viimeiseksi, sillä No Time to Die on tälle periaatteelle uskollinen.

Viides Craig jää toki avausosan ja hieman myös mainion Skyfallin jalkoihin, mutta tuo mukanaan uusia tuulia enemmän kuin yksikään edeltäjänsä sitten Casino Royalen. Kaiken kaikkiaan Bond-jatkumo on paisunut jo 25-osaiseksi, mutta viisi viimeistä muodostavat ensimmäisen kerran yhtenäisen kokonaisuuden. Tämä ei kuitenkaan ollut suunnitelma alusta asti. Spectressä pyrkimys Craigin Bondien yhteennivomiseen tuntui keinotekoiselta ja jopa pakkomielteiseltä, mutta nyt on kuin teekkarit olisivat huutaneet leffan päätteeksi ”omstart”, sillä No Time to Die lähtee suorittamaan pitkälti samaa tehtävää – ja onnistuu siinä.

Ennen muuta True Detective -sarjan koko lailla täydellisestä ensimmäisestä kaudesta muistettava ohjaaja Cary Fukunaga lähtee liikkeelle haastavasta tilanteesta, sillä Sam Mendesin Spectre alusti No Time to Dielle oleellisia asioita kehnonlaisesti. Varsinkin tärkeän Madeleine Swannin esittely hoidettiin puolivillaisesti ja käsikirjoitus teki hänestä turhan yksinkertaisen, mutta silti samalla sekä motiiveiltaan että toiminnaltaan epäjohdonmukaisen hahmon, yksinomaan huonossa mielessä. Ernst Stavro Blofeld saapui kuvaan niin ikään vasemmalla kädellä. No Time to Dien iskut potkisivat kovempaa, jos pohjatyö olisi tehty paremmin.

Uusi elokuva kärsii edeltäjästään, mutta onnistuu lopulta riuhtomaan itsensä irti näistä kahleista jopa siten, että se saa Spectrenkin tuntumaan hieman paremmalta elokuvalta. Spectressä Swannin mielenliikkeet suhteessa Bondiin sahasivat perustelemattomasti outoa vuoristorataa, mutta nyt kaikki on luontevaa. Äkkiseltään voisi ajatella, että No Time to Diessa se on vastaavasti Bond, joka seilaa alussa tunteittensa kera äärilaidasta toiseen. Bondin kohdalla tämä on kuitenkin perusteltua, sillä hänen tarinaansa on alusta asti määrittänyt karvas pettymys, joka on nytkin elimellisesti läsnä: Vesper Lynd. Jos myös Madeleine pettää hänet, ei ole suoranainen ihme, jos täyskäännös tulee nopeasti – ilman valitusoikeutta.

Ihmissuhdekuviot astuvat ylipäänsä nyt estradille aivan eri tavalla kuin yhdessäkään aiemmista 24 elokuvasta. Tapahtumissa ja käänteissä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, mutta tämän tylpän esineen elokuvassa ne muodostuvat eksotiikassaan kuin lähteeksi aavikolla. Judi Denchin M:n Casino Royalen blunt instrument -piikistä on kuljettu pitkä matka. Joidenkin mielestä analyttisempi ja herkempi Bond rikkoo jopa hahmon rajoja, mutta minulle henkinen kasvu tuntui uskottavalta. Jokainen voi tietysti itse päättää, kertooko tämä enemmän tekijöiden rohkeudesta poiketa kaavasta vai yksinkertaisesti siitä, että Bondin olikin jo korkea aika astella 2000-luvulle.

Rami Malekin pääpahis, Lucifer (eikun anteeksi, Lyutsifer) Safin on mukiinmenevä, kiinnostavampi kuin Blofeld Spectressä tai Greene Quantum of Solacessa, mutta ei pärjää vertailussa Casino Royalen Le Chiffrelle, Skyfallin Silvasta puhumattakaan. En halua kuitenkaan puhua hänestä, enkä liioin Lashana Lynchistä, jonka ylpistynyt ja lapsellisen kateellinen, paperinohut 00-agentti on hahmogallerian suurin pettymys. Haluan puhua Ana de Armas’sta, joka pienestä piipahduksestaan huolimatta osoittautuu varsinaiseksi valopilkuksi. Hahmo on vilpittömästi hauska ja todella aito, kaukana klassisesta Bond-tytöstä. Toivon hartaasti, että tämä oli vain pikainen esittely ja saamme nauttia hänestä lisää seuraavan Bond-näyttelijän astuessa kuvioihin.

Katsoin Spectren uudelleen elokuvan aattoiltana ja kiinnitin erityistä huomiota musiikkiin. No Time to Dien kohdalla kävi päinvastoin. Hans Zimmerin sävellys on turvallinen ja jokseenkin mitäänsanomaton. Totta kai se pauhaa ja himmailee kulloinkin tarpeen mukaan, mutta mitään varsinaisia oivalluksia ei mieleeni jäänyt.

Merkillepantavaa on, että lähes kolmetuntinen elokuva ei tuntunut missään vaiheessa pitkältä. Hyvällä rytmitajulla varustettu jouheva poljento saattaa tehdä vaikutuksen jopa kauden leikkauspalkintoja jakaviin tahoihin.

Daniel Craigin putki saa No Time to Diessa kunniakkaan ja arvoisensa päätöksen. Elokuva loppuu tuttuihin sanoihin JAMES BOND WILL RETURN, joten pian alkaa väistämätön debatti seuraajasta. Toki, koska Craig on pyöritellyt aiemminkin lopettamista (ja sitten pyörtänyt päätöksensä), samaista debattia on sinänsä käyty jo pitkään. Yhtä asiaa voinee kuitenkin pitää jo varmana: Craig on nyt työnsä tehnyt. Benoit Blanc jatkaa tästä.

P.S. Lemmenlaivan yhteys tähän elokuvaan taitaa jäädä ikuiseksi mysteeriksi.

by

The Irishman (2019) ***½

The Irishman oli yksi vuoden 2019 odotetuimmista elokuvista ja se nousi kriitikoiden lempilapseksi heti kättelyssä. Suomessakin viittä tähteä tipahteli sieltä täältä. Kalle Kinnunen totesi, ettei Frank Sheeranin roolia olisi voinut esittää kukaan muu kuin Robert De Niro. Noh, olen eri mieltä. Tottakai olisi voinut ja tässä tapauksessa olisi myös pitänyt.

Yksi merkittävimmistä elävistä elokuvaohjaajista, Martin Scorsese, keräsi tätä projektia varten yhteen monumentaaliset suurnimet, jotka tekivät vielä kerran yhden jättiläiselokuvan yhdessä. Se on hieno lähtökohta, elokuvan olisi vain pitänyt olla aivan erilainen. Näyttelijäkeskeisen elokuvan kannattaisi aina pelata niillä vahvuuksilla, joita näyttelijöillä on, eikä niillä, joita näyttelijöillä on joskus ollut. Parikymmentä vuotta sitten The Irishmanista olisi varmaankin tullut loistava elokuva. Nyt lopputulos on hyvä, mutta silti pettymys.

On kerrassaan huvittavaa, että Scorsese on ollut viime aikoina otsikoissa kyseenalaistaessaan sen, ovatko Marvel-elokuvat efektimäiskeinä elokuvia ensinkään. Samaan aikaan hän itse tekee niin efekteillä kyllästetyn elokuvan, että kolmen ja puolen tunnin aikana en päässyt unohtamaan sitä hetkeksikään. Yhä uudelleen sain pyöritellä päätäni siksi, miten kököltä lopputulos näyttää. Tekniikan ei pitäisi olla este, mutta ilmeisesti Hollywoodissa se yhä on. En mitenkään pysty käsittämään, miten jopa YouTuben deepfake-videoissa kasvonvaihtelut ovat paikoin paremmin toteutettu kuin tässä 150 miljoonan spektaakkelissa. Haloo, nyt puhutaan Industrial Light & Magicista, joka vastasi T2:sta 1991 ja Jurassic Parkista 1993. Mikä teitä vaivaa?

Silmät ovat sielun peili ja niissä efektiongelmat loistavat, kuten myös näyttelijöiden elekielessä ja liikehdinnässä: elokuvan pitäisi kertoa nuorimmillaan kolmekymppisistä miehistä, mutta näyttelijöiden todellinen ikä näkyy kaikessa. Alkupuolen kauppiaan mukilointikohtaus on suorastaan surkuhupaisa: Robert De Niro on raihnainen. Jopa pistämätöntä työtä jälleen kerran muuten tekevä leikkaajalegenda Thelma Schoonmaker on jättänyt mukaan tyrskähdyttävän amatöörivirheen. En ymmärrä, miten se on mennyt jälkituotantoputken läpi sellaisenaan, äänetkin katkeavat kesken. Netflix-tunnuksen omaavat voivat katsoa itse, kuinka leikkaus keskeyttää Al Pacinon repliikin suurin piirtein aikakoodilla 1:10:18.

Tästä ripityksestäni huolimatta The Irishman on siis hyvä elokuva, sitä ei toki käy kieltäminen. Scorsesen mestarillinen kädenjälki näkyy kaikessa: ohjauksellisessa otteessa, kuvakerronnassa, ajankuvassa, musiikissa ja jouhevassa rytmissä, jonka ansiosta todella pitkä elokuva rullaa vangitsevasti ja vaivattomasti eteenpäin. En suhtautuisi mainitsemiini asioihin niin jyrkästi, ellei elokuva olisi saanut universaalisti niin armotonta suitsutusta osakseen. Vaikuttaa siltä, että tähtikaarti ja nostalgianjano ovat peittäneet ihmisten arvostelukyvyn, sillä eihän näitä ongelmia yksinkertaisesti voi sivuuttaa, jos silmät ovat ylipäänsä olleet auki elokuvaa katsellessa.

Mafiaelokuvat eivät ole oma lempilajini, mutta kaikki tärkeimmät on toki katsottu. The Irishman nojaa tunnistettavasti perinteeseen, mutta selkeimmäksi omaksi ansioksi nousee koko ajan itsestään muistuttava tietoisuus kuolevaisuudesta. Elokuva etenee koko ajan kohti yhtä Yhdysvaltain lähihistorian suurimmista mysteereistä, Jimmy Hoffan lopullista kohtaloa. Scorseselle tuo seikka on kuitenkin vain yksi miljoonasta ja elokuvan painopiste pikemminkin kaikessa muussa. Se on luonnollisesti oikea ratkaisu.

Parasta The Irishmanissa on kuitenkin ehdottomasti Joe Pesci. Hänen roolinsa on riisuttu, eivätkä nuorennetut kohtaukset pistä samalla tavalla silmään. Kalle Kinnusta vapaasti mukaillen, Russell Bufalinon hahmoa ei voisi esittää kukaan muu kuin Joe Pesci! De Niro on De Niro ja Pacino on Pacino. Molemmat ovat totta kai loistavia näyttelijöitä ja tekevät hienoa työtä, mutta tämän elokuvan roolit ovat heille läpikotaisin tuttuja, molemmat ovat vankasti omalla mukavuusalueellaan. Joe Pescin hillitty suoritus sen sijaan on jotain uutta, eläkkeeltä palanneenakin hän osoittaa monipuolisuutensa ja sitä katselee ihaillen.

by

Systemsprenger (2019) *****

Ottaa hieman päähän. Kanssani samana vuonna syntynyt saksalaisohjaaja Nora Fingscheidt oli laillani esikoiselokuvansa kanssa Sodankylän elokuvajuhlilla 2019, mutta tulin missanneeksi molemmat System Crasherin näytökset. Elokuva meni ohi myös R&A:ssa. Tänään sen näin. En usein törmää elokuviin, joiden jälkeen ajattelen, että tämän olisin halunnut tehdä. Nyt kävi niin. Haluan kumartaa syvään ohjaajaneron edessä.

Fingscheidtin tausta on lyhytelokuvissa, enemmän dokumentaarien puolella. Hän ei ole arkaillut tehdä huolellista esitutkimustyötä aiheittensa eteen ja se näkyy myös esikoispitkässä fiktiossa. Ohjaaja asui ja työskenteli useissa lastenpsykiatriayksiköissä ja ryhmäkodeissa. Fiktiivinen käsikirjoitus syntyi niiden kokemusten pohjalta.

Ensimmäinen adjektiivi, joka tästä taideteoksesta tulee mieleeni, on realistinen. Ehkä ainoa seikka, joka hieman mietityttää, on terapianäkökulman poissaolo. Traumatisoituneen ongelmalapsen hoitotoimenpiteet Saksassa eivät voi erota suomalaisesta järjestelmästä niin paljon, etteikö kyseinen ratkaisu olisi sielläkin avainasemassa. Toki elokuvassa mainitaan jonotuspaikka, mutta jos ajatellaan, että soveliaita sijoituspaikkoja tytölle löytyy kymmeniä ja pakkohoitokin on tarpeen, tuntuu hieman hullulta, ettei kiireellisyys johda terapia-aikoihin.

Merkittävää on, että tämä teos EI ole käsikirjoittamisen mestariteos: se ei istu kovin hyvin perinteisiin dramaturgisiin analyyseihin, päähenkilön polku ei kulje selkeää määränpäätä kohti käännekohtien kautta ja tahdonsuunnat ovat epäselviä. Tarinassa ei ole kaikkia niitä pakollisia elementtejä, joita ”hyvältä tarinalta” vaaditaan. Sen sijaan – ja ehkä juuri siksi – tämä on ELOKUVA. System Crasherissa ei kuviteta käsikirjoitusta, vaan pelataan aidosti audiovisuaalisilla palikoilla. Se tehdään tehokkaasti, temaattisesti perusteltuja jyrkkiä leikkauksia ja päähenkilön tahtiin äkkiväärää äänisuunnittelua hyödyntäen. Parhaimmillaan mahassa myllertää ja jännitys tuntuu varpaissa asti.

Vaikka aikamatkustus-scifin aateliin kuuluva tuore saksalaissarja Dark on toteutukseltaan huomattavasti perinteisempi ja nojaa tyypillisempään tarinankuljetukseen, on sanottava että mitä audiovisuaaliseen ilmaisuun tulee, Deutschland on nyt über alles. Toivottavasti sama jatkuu.

Pääosassa Bennin roolissa nähtävä Helena Zengel on aivan ilmiömäinen löytö, elokuvan ehdoton sydän ja hehku, joka pyyhkii lattiaa muilla näyttelijöillä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: muut näyttelijät ovat aivan mainioita kautta linjan, Zengel yksinkertaisesti liihottaa omissa sfääreissään. Hollywoodissa yhdeksänvuotiaan rooliin olisi valittu vähintään 16-vuotias tyttö, mutta viisivuotiaasta asti näyttelemistä harrastanut Zengel oli kuvausten aikaan lähes 9-vuotiaan hahmonsa ikäinen, 11-vuotias. Huh. Ilmaisun kirjo, kyky säädellä tasoja silmittömän raivon partaalta täyteen hiljaisuuteen ja kaikkea siltä väliltä – ja toisaalta kyky vain olla, herkistyä, hengittää ja ennen kaikkea kuunnella. She’s got it all.

Ohjaaja Fingscheidt sai elokuvan budjetiksi 1,5 miljoonaa euroa ja käytti sen harvinaisella tavalla, jollaista olen itsekin peräänkuuluttanut: Fingscheidt tiesi, että saadakseen Zengelistä kaiken irti on satsattava tärkeimpään mahdolliseen resurssiin, eli aikaan. Sitä saatiin yhteensä 65 kuvauspäivän verran, mikä olisi Suomessa ennenkuulumatonta. Tämä onnistui siten, että kaikesta muusta nipistettiin. Osittain elokuvaa tehtiin myös talkoohengessä.

by

The Two Popes (2019) ****

Vieraillessaan viime kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla ohjaaja Fernando Meirelles näytti legendaarisen aamukeskustelun yhteydessä yleisölle kohtauksen tulevasta elokuvastaan The Two Popes. Väistyvän ja tulevan paavin toverillinen kohtaaminen Sikstiiniläiskappelissa oli upeaa katseltavaa ja kahden mestarinäyttelijän keskustelu vei mennessään, vaikka leffan äänityöt olivat vielä tekemättä. Nyt pääsin vihdoin katsomaan valmiin elokuvan.

Brasialaisohjaaja tunnetaan erityisesti loistavista City of God ja Constant Gardener -elokuvistaan, jotka puhuvat samaa tunnistettavaa, lennokasta kuvakieltä. Nyt kuitenkin on vuorossa elokuva kahden vanhan miehen staattisista keskusteluista. Miten se sovitetaan yhteen eteläamerikkalaisen eläväisyyden kanssa? Vallan mainiosti. Pohdiskelevaa, nokkelaa dialogia uskosta ja paavien menneisyyden virheistä väritetään toki itsestäänselvästi takaumilla, mutta kulloisessakin ”nykyhetkessä” paavit paitsi kävelevät, he myös keskustelevat moninaisissa eri asetelmissa samankin kohtauksen sisällä. Taitavan ohjauksen, kuvaamisen ja leikkaamisen yhdistelmä mahdollistaa tauot tai rytmiset vaihdokset, joiden ansiosta elokuva hengittää ja etenee koko ajan. Meirelles jopa aivan suoraan piruilee asialla: hän on iskenyt paavi Benedictuksen ranteeseen askelmittarin, joka useaan otteeseen muistuttaa ääneen liikkeen tarpeesta.

Sikstiiniläiskappeliin ei tietenkään elokuvan kuvausryhmää oikeasti päästetty, vaan Vatikaanin tilat oli lavastettava itse tai tuon erityisen grandiöösin päänäyttämön osalta luotava digitaalisesti. The Two Popes onkin tietokonetehosteiden oikeaoppisen käytön paraatiesimerkki, jonka rinnalla kaiken maailman äksönmätöt kalpenevat. Uljaiden miljöiden sijaan Meirelles malttaa kuitenkin keskittyä kahteen mahtavaan näyttelijäänsä ja vielä erityisesti heidän kasvoihinsa. Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce osoittavat suuruutensa pienesti, moneen kertaan. On ihailtavaa, kuinka pikkutarkkaa ja silti huolettoman ja vaivattoman näköistä työtä molemmat tekevät.

Takaumien osalta kuvitus, metaforat ja fraseologia ovat välillä hieman turhan kliseisiä, mutta jälleen kerran saamme todistaa, kuinka klassinen hiljaisuus on usein kerrontakeinoista tehokkain, kun sitä käytetään oikein. Äänisuunnittelu on muutenkin paikoin nerokasta. Esimerkiksi yksinkertaista jazz-saksofonia käytetään oivaltavasti – paitsi yhdistämään eri kohtausten merkityksiä toisiinsa, myös Jumalan äänenä.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lausui tänään uudenvuodenpuheessaan: ”Tapamme keskustella on nopeasti muuttunut. Yhä harvemmin kuulee erimielisten hakevan yhteistä näkemystä.” Juuri tähän maailmanlaajuisesti ajankohtaiseen problematiikkaan Meirelles tärkeällä elokuvallaan puuttuu.

by

Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ***

Sosiaalisessa mediassa ihmiset ovat naureskelleet sille, kuinka The Rise of Skywalker -elokuvaa on otsikoissa hehkutettu muka viimeiseksi Tähtien sodaksi, vaikka Disneyn rahantekokoneisto alkaa vasta käynnistyä. Kyllä, luonnollisesti on selvää, että tämän hanhen annetaan jatkaa puuhiaan niin kauan kuin kultaa on munissa edes kuorrutuksen verran. Se on sivuseikka. Nyt puhutaan Skywalker-saagasta – siitä alkuperäisestä kolmen trilogian paketista, joka George Lucasilla siinsi mielessä jo ennen kuin ensimmäinen elokuva sai 1977 ensi-iltansa. Se kokonaisuus päättyy nyt ja se ON merkittävää.

Saagan osat 7-9 kattava trilogia käynnistyi neljä vuotta sitten, kun mainio The Force Awakens saapui teattereihin. Alias ja Lost -tv-sarjat luonut ja Mission Impossible III:n myötä suurten scifi-elokuvien pariin siirtynyt J. J. Abrams rakensi rakastetun elokuvasarjan paluun vahvasti alkuperäiseen trilogiaan nojautuen. Juonelliset yhteydet erityisesti vuoden 1977 alkuperäiseen avaukseen olivat ilmeisiä, mutta ainakaan minä en pitänyt sitä ongelmana, koska Abrams oli onnistunut vangitsemaan elokuvaan myös jotain paljon tärkeämpää: Star Wars -hengen. Uudet hahmot olivat hyviä, vitsit hauskoja ja tunnelma kohdallaan. Hyvin rytmitettyä kokonaisuutta seurasi ilolla ja uudelleenkatseluarvoakin löytyy. Nykyään rakastettujen elokuvien jatko-osia ja rebootteja tehdään siihen tahtiin, että katsoja saa olla aikamoinen Charlie Chaplin ehtiäkseen huomioimaan jokaisen tuotteen liukuhihnalla. Harva niistä on onnistunut tavoittamaan esikuvansa tason tai pääsemään edes lähelle. Se, että onnistuminen osuu miljoonien fanien rakastamaan supertuotteeseen, on todella kova suoritus.

Siinä missä Force Awakens kulki vähän turhankin tuttuja polkuja, Disneylle täytyy nostaa hattua rohkeudesta antaa ohjaaja Rian Johnsonin tehdä trilogian keskimmäisellä osalla mitä lystää. Legendaarinen Luke Skywalker oli yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin mihin oli totuttu, eikä muutenkaan menty sieltä, mistä aita on matalin. Last Jedissa on toki ongelmansa, joitain hassuja ratkaisuja ja jotkut sivujuonet kyseenalaisia, mutta valittu linja oli yhtenäinen ja yllätyksellinen, jopa pohdiskeleva. Ensimmäistä kertaa sitten alkuperäisen trilogian Star Wars -elokuvalla tuntui olevan jotain uutta sanottavaa. Osa faneista kuitenkin tulistui, kun ei tullutkaan sitä mitä piti. No, mikäänhän ei ole idioottimaisempaa kuin se, että elokuvantekijä miettisi ensisijaisesti katsojien toiveita ja tekisi ratkaisuja sen mukaan. Mutta juuri sillä tavalla elokuvabisnes toimii.

Last Jedin jälkeen Disneyn uskallus loppuikin kuin seinään. Epäilemättä jossain vaiheessa saamme kuulla, millainen potkut saaneen Colin Trevorrow’n versio yhdeksännestä osasta olisi ollut, mutta todennäköisesti ainakin kiinnostavampi kuin J. J. Abramsin aikaansaannos. Se, mikä Force Awakens -elokuvassa mieheltä onnistui, ei onnistu enää tässä. Star Wars -henki käy elokuvassa piipahtamassa vain ajoittain, lähinnä silloin kun hyödynnetään alkuperäisestä trilogiasta tuttuja elementtejä, kuten tuttuja hahmoja tai ääniraidalla nyt testamenttiteoksensa johtanutta John Williamsia. Silti esimerkiksi Lando Calrissianin hahmo on täysin yhdentekevä.

Suurin ongelma on nähdäkseni rytmissä, joka puolestaan on Force Awakensin parhaita puolia. Elokuva ratsastaa varsinkin heti alussa koko ajan käsittämättömällä kiireellä eteenpäin – usein merkityksettömästä kohtauksesta toiseen – vain pitääkseen vauhdin yllä. Tämä ei ole lainkaan Star Wars -hengen mukaista, vaan tuo mieleeni pikemminkin Fast and the Furious tai Transformers -elokuvat (heh, myönnettäköön etten ole nähnyt kummastakaan sarjasta yhtään tekelettä, mutta ehkä ajatuksesta saa kiinni). Suvantoihin ei uskalleta luottaa kertaakaan, vaikka hiljaiset ajattelun ja prosessoinnin hetket ovat elokuvan kokonaisrytmin ja katsojan kannalta aina tuiki tärkeitä. Ihminen toimii nimittäin sillä tavalla, että mihin tahansa turtuu, jos sitä tulee liikaa. Myös vauhtiin. Kääntäen samasta syystä väkivalta on niin tehokasta Michael Haneken elokuvissa: yksittäinen, äkillinen voimakas teko tai tapahtuma jää lähtemättömästi mieleen. Jos taas kaikkea tapahtuu koko ajan, mikään ei tunnu miltään.

Daisy Ridley ja Adam Driver puhkeavat tässä elokuvassa kukkaan, he tekevät trilogian parhaat suorituksensa ja puristavat hätäisestä käsikirjoituksesta irti viimeisenkin pisaran. Kaikki muut hahmot sen sijaan ovat valitettavasti kuin varjo Force Awakensin ja Last Jedin hahmoistaan. Ei kehitystä, ei syvyyttä, ei mielenkiintoa. Vitsitkään eivät naurata. Surullisin tapaus on prinsessa Leia, jonka kohtaukset ovat aiemman elokuvan poistetuista materiaaleista kyhättyjä ja enimmäkseen todella väkisin väännettyjä. Mitä erikoisefekteihin tulee, en voi lakata hämmästelemästä, miten harrastelijoiden YouTubeen postaamat deepfake-videot ovat lopputuloksina usein vakuuttavampia kuin tällaisten budjeteiltaan tähtitieteellisten suurteosten keinotekoiset kasvot. Elokuvassa nähdään vilaukselta sekä Luke että Leia nuorina, mutta erityisesti Leia näyttää feikiltä (ehkä vielä feikimmältä kuin muutaman vuoden takaisessa Rogue One -spinoffissa).

Käsikirjoitukseen ja leikkaukseen liittyvistä ongelmista kärsivä päätösteos onnistuu kuitenkin muutamissa ratkaisevan tärkeissä asioissa, se on esimerkiksi audiovisuaalista silmä- ja korvakarkkia. Lokaatioissa on aitouden tuntua ja ne jäävät mieleen. En myöskään ihmettelisi, jos äänisuunnittelulle tai -leikkaukselle myönnettäisiin elokuvasta Oscar. Itseironiaakin löytyy Kylo Renin kypärän muodossa: palasiksi hajotettu maski liimaillaan kasaan hieman kuin saaga itse Last Jedin jäljiltä.

Valitettavasti juuri tämä retcon on keinotekoista: Luke Skywalker kritisoi valomiekan kaltoinkohtelua, vaikka itse vippasi vekottimella vesilintua. ”Olin väärässä”, Luke sanoo – niin, tajusit sen nyt hetkessä, mutta et piileskellessäsi saarella 30 vuotta? Ja: jos kuolleilla voimahahmoilla on kyky vaikuttaa fyysiseen maailmaan konkreettisesti (kuten Yoda Last Jedissa ja Luke tässä), miksi heitä ei koskaan nähdä auttamassa tärkeissä paikoissa? Tähän kysymykseen ei ole saatu vastausta, vaikka uusi trilogia on tätä kykyä alleviivannut. Alkuperäisessä trilogiassa yhteys tuonpuoleiseen oli vain henkinen. Painotettakoon, että kukaan ei rakasta kysymyksiä niin kuin minä (lähtökohtaisesti siis hiiteen vastaukset), mutta silloin kun katsoja jää miettimään ”vääriä” kysymyksiä, jokin on mennyt mönkään.

Myös se harmittaa, että Last Jedin kiehtova loppu jää lunastamatta millään tasolla. Last Jedin kantava uusi ajatus (Voima meissä kaikissa) kaikuu trilogian päätösosassa vain hitusen Finnin yksittäisessä repliikissä elokuvan loppupuolella, eikä lopputekstien käynnistyessä jediritareita tunnu sittenkään olevan kuin yksi.

Ongelmista huolimatta en jaa joidenkin kriitikoiden lyttäysmentaliteettia tämän elokuvan kohdalla. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, ehkä eniten siksi, että elokuvissa juoni on minulle yleensä sivuseikka ja ongelmat pyörivät pitkälti sen ympärillä. Varsinkin loppua kohden tunnelmaa riittää, kuvaus on parhaimmillaan kekseliästä ja elokuvallisia ansioita löytyy. Nostalgisesti ei sekään haitanne, että elokuvan aivan viimeinen kuva on minulle henkilökohtaisesti kaikkein ikonisin Star Wars -visuaali, jonka alkuperäinen verrokki lienee koko saagan rakkain hetki.

Star Wars (kun puhun Star Warsista, puhun vain elokuvista 4-9) on ollut minulle merkityksellinen kokonaisuus, eli koen tämän tietyn ajanjakson päätöksenä. En ole superfani, mutta elokuvat on kyllä katsottu lukemattomia kertoja. On jopa olemassa ihmisiä, jotka kutsuvat minua ensisijaisesti Lukeksi, koska olen käyttänyt sitä nimimerkkiä (_LUKE_ ja luuk) nettikeskusteluissa aina 1990-luvulta lähtien. Kotisivunikin ovat osoitteessa luuk.kapsi.fi ja Twitter-käyttäjänimeni luukki. Kaikki tämä pohjaa alkujaan Mark Hamillin hahmoon.

Vaikka J. J. Abrams teki Mission Impossible III:n kolmetoista vuotta sitten, oikeasti mahdottoman tehtävän hän sai vasta nyt. But all things said and done, olen ihan tyytyväinen tähän lopetukseen.

by

Terminator: Dark Fate (2019) **½

Kun 1990-luvun puolivälin tienoilla kunnolla tutustuin mainioon Terminator-elokuvaan ja sen vielä parempaan jatko-osaan, en olisi ikinä uskonut, jos joku olisi tullut kertomaan minulle, että oma esikoisohjaukseni saa ensi-iltansa kuukauden sisään saman sarjan kolmannen osan kanssa. Näin kuitenkin kävi, kun marraskuussa 2019 teattereihin saapui sekä Terminator: Dark Fate että Poissa.

Ennakkotiedot olivat lupaavia: James Cameronin paluu, Iso-Arska, Linda Hamilton ja väläyteltiinpä lopulta myös Edward Furlong -korttia. Kaikki vanhat ketut back at it, ja vuosien varrella tuotetut kehnot jatko-osat unohdetaan jatkaen siitä, mihin Judgment Dayssa jäätiin. Loistavaa – mikä voisi mennä vikaan? Valitettavasti kovin moni juttu.

Mitä pitäisi ajatella toimintaelokuvasta, jonka hyvät hetket liittyvät kaikki muuhun kuin toimintaan? Kritiittiset arviot pitävät ikävä kyllä paikkaansa: elokuva muistuttaa edeltäjistään huomattavasti enemmän Genisystä kuin T2:ta. Ote on sentään aavistuksen kunnianhimoisempi ja dialogissa on ehkä kertaalleen mukana joku ajatuksenpoikanenkin. Kaukana kuitenkin ollaan T2:n kaltaisesta sisällön, tunnelman ja rytmityksen symbioosista, jossa James Cameron osoitti Aliensin jälkeen jo toistamiseen, kuinka tärkeä lisä merkittävä lapsihahmo voi toimintaelokuvalle olla. Mutta jos Alien 3:n alkua on vuosikaudet syytetty Cameronin luomien hahmojen kaltoinkohtelusta, nyt on Cameronin itsensä vuoro astua samaan suohon.

Linda Hamiltonia elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää. Hän on niin hyvä kuin käsikirjoitus antaa myöten, elokuvan ehdoton kuningatar. Hänessä on sitä jotain, ja on sääli, että häntä on käytetty vuoden 1991 jälkeen niin vähän – mieleen tulee lähinnä Dante’s Peak. Silti lisää jää toivomaan tässäkin. Schwarzenegger on Schwarzenegger. Kaikki uudet hahmot jäävät auttamatta vastaantulijoiksi, ja jos heistä pitäisi olla manttelinperijöiksi, niin… no, ei heistä ole.

Deadpool-ohjaajan luulisi ymmärtävän huumorin päälle, ja se puoli tässä elokuvassa onkin hyvässä, tiukasti säännöstellyssä balanssissa. Esimerkiksi T3:n kaltaisiin naurettaviin ylilyönteihin ei sorruta – tätä pointtia oikein alleviivataan aurinkolasikohtauksessa.

Alkuperäinen Terminator oli paitsi kiihkeä toimintajännäri, myös kiihkeä rakkaustarina. Kakkososa laajensi pakettia ja tematiikkaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmissa oli toiminnan lisäksi mukana ajatusta, dialogia oli nautinto kuunnella. Molemmat ovat nerokkaita, dynaamisia ja taiteellis-teknisesti innovatiivisia toimintaelokuvan historian merkkipaaluja. Dark Fate on jotain ihan muuta. Parasta, mitä tässä universumissa on T2:n jälkeen nähty, on yhäkin Sarah Connor Chronicles -tv-sarja. Sekin jättää toivomisen varaa, mutta on kiinnostavampi kuin kaikki T2:n jälkeen tulleet elokuvat yhteensä.

by

Pride (2014) *****

Takavuosien loisto on tiessään: Helsingin elokuvateatteriskene pyörii kuolinkorinoissaan. Tahti onkin ollut tappava. Vielä kymmenisen vuotta sitten elokuvateattereita oli 13, nyt niitä on neljä. Aikatalon Bristol kaadettiin pari vuotta sitten ilman käytännössä mitään vastarintaa. Nyt kun samaa yritetään perinteikkäämmän art-house -statuksen omaavan Maximin kohdalla, elokuvaihmiset ovat onneksi heränneet pitämään puoliaan. Pelastakaa Maxim -ryhmittymä järjesti eilen Maxim 1:ssä näytöksen, johon kansanliikekuvauksena teatteritaustaisen Matthew Warchusin vasta toinen pitkä ohjaus Pride oli täydellinen valinta.

Kyseessä on ”feelgood movie of the year”. Ja minulle täysin puun takaa (tähän asti surkeasta otannastani) myös vuoden selvästi paras elokuva.

1980-luvun eli Thatcherin rautanyrkin alainen työväenluokkainen brittimiljöö on tuttu Shane Meadowsin hienosta elokuvasta This is England (ja sitä seuranneista tv-sarjoista). Nyt sävy on pari pykälää komediallisempi ja skinheadien sijaan aiheena on homojen asema. Aiheen feelgood-lähestymistapa ei ole itsestäänselvä valinta. Walesilaisen pikkukaupungin kiinteän kaivostyöläisyhteisön ja homoliikkeen epätodennäköisessä yhteisen sävelen löytymisessä vaikeina aikoina ei ehkä äkkiseltään ajateltuna ole loputtomasti koomisia aineksia. Kun pakettiin lisää homojen taloudellisesta tuesta huolimatta kaivostyöläisten kärsimän musertavan tappion, voisi kuvitella materiaalista syntyvän jäljen olevan raskassoutuista. Mutta vielä mitä. Tämän britit osaavat.

Käsikirjoitus ottaa asetelmasta kaiken irti. Jää osapuolien välillä alkaa murtua, kun homoille paljastuu, etteivät walesilaiset miehet ole koskaan seuranneet naisia tanssilattialle. Käsittämätöntä kyllä teksti on ensikertalaisen Stephen Beresfordin kynästä lähtöisin. Hän vyörryttää esiin toinen toistaan muistettavampia, nopeasti tunnistettavia, mutta silti karikatyyrit lähes poikkeuksetta välttäviä, hienovaraisia ja aitoja henkilöhahmoja, joita riittää. Kaikeksi onneksi hyviä, taitavia näyttelijöitä on yhtä paljon. The Wire -tv-sarjasta tunnettu, tällä hetkellä The Affair -sarjassa loistotyötä tekevä Dominic West on oivallinen homopoppoon prameilevana isähahmona, eikä uuden britti-Sherlockin professori Moriartyna hehkunut, herkän roolin tekevä Andrew Scott jää hänestä juuri jälkeen.

Elokuva on ennen kaikkea ryhmäkuvaus, mutta Beresford rakentaa sen vaivatta coming of age -tarinan ympärille: George MacKay tulkitsee pistämättömästi Bromleya, kilttiä poikaa, joka herää hyväksymään seksuaalisen suuntautumisensa. Maininnan ansaitsevat myös ihastuttava Faye Marsey ryhmän aluksi ainoana lesboutta edustavana jäsenenä, Bill Nighy pikkupaikkakunnan hidaskäyntisenä, ujona opettajana ja Imelda Staunton hillittömänä kyläyhteisön kärkinaisena. Sama näkemyksellisyys jatkuu kautta linjan ja pienimmissä sivurooleissakin on luonnetta.

Visuaalisesti elokuva luo hauskan vastakkainasettelun tyytyessään vapaamielisemmässä Lontoossa tiiviisiin katukuviin, mutta kun keikkabussi lähtee kohti tiukkapipoisempaa maaseutua, maisemat avartuvat. Ja niinpä vain lopulta homoliikkeen suurimmaksi tukijaksi nouseekin tuo uppiniskainen kaivostyöläisyhteisö. Soundtrack nostaa hienosti esiin 80-luvun harvakseltaan nykyään kuultavia klassikoita, joista ylitse muiden nousee avoimesti homoista jäsenistä koostuvan ja kappaleissaan homojen statusta käsitelleen Bronski Beatin ”Why?”

Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan perjantaina 2.1.2015. Käykää katsomassa, niin vuosi alkaa hyvin.

by

Dallas Buyers Club (2013) ***½

Dallas Buyers Club rakentuu teksasilaisen sähkömiehen, Ron Woodroofin, suuren elämänmuutoksen ympärille. Viinan, huumeiden ja vapaan seksin välillä sukkuloiva mies joutuu pysähtymään, kun hän saa kuulla olevansa HIV-positiivinen. Homofobisella päähenkilöllä alkaa väsytystaistelun rinnalla ankara itsetutkiskelu, kun 1980-luvun alkupuolella taudilla oli potilaat automaattisesti miesten väliseen seksiin yhdistävä maine. Hän imee joka puolelta tietoa kehitteillä olevista lääkityksistä myös liittovaltion hyväksymien reittien ulkopuolelta ja päättää lopulta kulkea omaa tietään. Parasta elokuvassa on kuitenkin sen hienovaraisesti käsitellyt homokonnotaatiot – monet viitteet iskevät päin pläsiä, mutta todelliset osumat ladellaan salakavalasti. Woodroof ei lopulta voi kuin antautua ja muuttaa mieltään.

Matthew McConaugheyn matka romanttisten komedioiden kultapojasta kohti vakavaa luonnenäyttelijää on viimeistään nyt saavuttanut määränpäänsä. Metodin omakseen ottanut ja tätäkin elokuvaa varten yli 20 kiloa laihduttanut McConaughey on pyrkinyt uuteen imagoonsa määrätietoisesti ja vaikka matka on ollut kuoppainen (esim. täysin sosiopaattinen julmurihahmo epäonnistuneessa Killer Joe -elokuvassa), se on kannattanut. Amerikkalaisesti ikonisella mittarilla tämä näkyy Oscar-ehdokkuudella tämän elokuvan miespääosasta. Liioin ei ole ihme, että miessivuosan ehdokkuudesta taistelee Jared Leto, joka viiden vuoden tauon jälkeen tekee paluun valkokankaalle upeasti tulkitun transvestiitin hahmossa. Molemmat miehet uivat syvälle hahmojensa nahkoihin.

by

Hunger Games: Catching Fire, The (2013) ***

Suzanne Collinsin kirjatrilogiaan perustuva neljäosainen elokuvasaaga on ehtinyt perinteisesti hankalaan toiseen osaan. Perusteettomasti Oscarin vuosi sitten napannut Jennifer Lawrence nähdään Katniss Everdeen -sankarittarena, joka saa hahmoon enemmän sävyjä kuin ensimmäisellä yrityksellä ja elokuvan poljento on muutenkin luontevampaa. Taustatarina on kiinnostavampi ja aiempaa monipuolisempi, mutta kuitenkin elementtejä käsitellään hallitusti. Amerikkalaisen fiktioperinteen tavoin leffa nojaa vahvasti eteenpäin ja myös etenee sujuvasti, kunnes loppu töksähtää seinänä vastaan kuin pahimmassa tv-sarja-cliffhangerissa konsanaan. Seuraavaa osaa tosin ei jää odottamaan läheskään samalla mielenkiinnolla kuin laadukkaiden tv-sarjojen viikkoa myöhemmin paljastuvaa jatkoa.

En ole kirjoja lukenut, joten en tiedä missä määrin lavemmalti pohjamateriaalia oli käytettävissä, mutta elokuvan pohjalta voisi kuvitella, että eteenpäin hypitään hurjaa vauhtia. Se ainakin selittäisi täysin päättömät juonenkäänteet ja nälkäpelin sääntöjen olemattomuuden – suurin osa kuolemista tuntuu tapahtuvan pelintekijän asettamien mahdottomien haasteiden johdosta. Ensimmäisessä osassa osallistujien keskinäinen mittelö näytteli suurempaa roolia ja kuvittelin sen olevan jutun pointti ylipäänsä.

Mikäli tapahtumien kiirehtimisen syy on elokuvan rajallinen pituus, se korjautunee viimeisen eli kolmannen kirjan kohdalla, joka on nykyisen rahastustrendin mukaisesti jaettu kahdeksi erilliseksi elokuvaksi. Ulkoelokuvallisista syistä oman kysymysmerkkinsä peliin jatkon kannalta heittää myös 3.2. elokuvamaailmaa riepotellut uutinen Philip Seymour Hoffmanin surullisesta kuolemasta huumeiden yliannostukseen. Hoffman oli ilmeisesti viimeiseksi jäävänä roolinaan viimeistelemässä pelintekijän kohtauksia seuraavan Hunger Games -elokuvan kuvauksissa. Hahmon tulisi kuitenkin esiintyä myös saagan viimeisessä osassa.

by

Conversation, The (1974) ****

Francis Ford Coppola on 1970-luvun merkittävimpiä ohjaajia. Ensimmäisen Kummisedän jälkeen studio pakotti Coppolan ohjaamaan elokuvalle jatko-osan, vaikka tämä olisi mielellään luovuttanut ohjausvastuun Martin Scorseselle ja keskittynyt the Conversationiin. Kyse oli elokuvasta, jonka hän oli halunnut tehdä jo 1960-luvulla sen kirjoitettuaan, mutta rahoitus järjestyi vasta Kummisedän menestyksen jälkeen. Kummisedän jatko-osa kuvattiin lopulta elokuvan kanssa samanaikaisesti ja leikkauspöydällä Walter Murch sai melko vapaat kädet Coppolan huhkiessa täyttä touhua Al Pacinon ja kumppanien kanssa.

Elokuva elää ja hengittää vakoilua. Julkaisu ajoittui Watergaten jälkeiseen Amerikkaan, jossa työ nähtiinkin poliittisen skandaalin vahvana kommentaarina, vaikka yhteydet ovat sattumaa. Yksi hienon elokuvan tunnusmerkeistä täyttyy siinä, että valvonta ja tarkkailu hengittävät läsnä jatkuvasti. Joskus huoneessa näkyy kaukoputki, toisinaan taas vinyylisoitinta näytetään visuaalisena linkkinä pyörivään ääninauhuriin. Jos muuten yksityisyys vaikuttaa turvatulta, viimeistään Jumala kuuntelee aina. Sama järkähtämätön linja pysyy yllä valvontakameran edestakaista liikettä muistuttavaan elokuvan viimeiseen kuvaan asti.

Lyhyen mutta laadultaan järkyttävän korkeatasoisen CV:n mies, John Cazale, nähdään tärkeässä sivuosassa Gene Hackmanin tulkitseman valvontagurun Harry Caulin apupoikana, johon mestari ei luota riittävästi paljastaakseen kaikkia temppujaan. Hän kokee polkevansa ammatillisesti paikallaan ja hyppää kilpailijan remmiin, mikä kirpaisee mestaria, joka elää työlleen. Hackman näyttelee pitkälti oman itsensä vastakohtaa ja tekee sen taitavasti. Hän vangitsee yksinäisen, vainoharhaisen miehen persoonan pienieleisen tyylitellysti.

Trillerikategoriaan helposti uppoava elokuva onkin pohjimmiltaan ehkä vielä enemmän luonnekuvaus. On hieno yksityiskohta, että Harry Caulille on suotu eksentrisyydestään huolimatta kyky löytää tie naisten sisimpään ja tuntea jopa rakkautta, vaikka sen ilmaiseminen ei vielä aivan mutkatonta olekaan. Naisseikkailut eivät pääty kovin hyvin, niin kuin ei lopulta oikeastaan mikään, mutta lopputekstien alkaessa oloni katsojana ei ole masentunut, vaan tekee mieli alkaa pohtia ja jäsennellä näkemäänsä. Siinä missä paikoin elokuva saattaa nykykatsojan silmään tuntua päähenkilönsä tavoin verkkaiselta ja sulkeutuvalta, sen tunnelma pitää otteessaan ja se päästää katsojan tarkkailemaan hyvin läheltä niinkin yksityisyydestään tarkkaa miestä kuin Harry Caul on. Se on saavutus.