Steven Spielbergin vuosituhannen alun tuotteliaaseen putkeen kuuluu leppoisa veijarikomedia, jossa ohjaaja on tietyssä mielessä omimmillaan. Leikittelyn kautta mestarihuijariksi päätyvän Frank Abagnale nuoremman voi nimittäin nähdä jonkinlaisena ohjaajan alter egona.

Lippalakkiin ja pyöreäsankaisiin silmälaseihin pukeutuva suuruus on alansa guru, joka on onnistunut taiteilemaan itsensä tappajahain hampaista ruoskan ja hatun kautta aina vakavampiin henkilökohtaisiin juutalaiskuvauksiin. Vaikka Spielbergin taitoa on vaikea kiistää, eri genreissä hyppiminen luonnistuu epäilyttävän hyvin, vähintään yhtä mainiosti kuin Catch Me:n päähenkilöltä hyppiminen pilotin, lääkärin ja juristin roolien välillä. Mutta, kuten Indiana Jonesin onneton paluu vuosikymmenten tauon jälkeen osoittaa, jossain vaiheessa näppäryydestään voi jäädä kiinni, varsinkin jos erehtyy solmimaan liiton hyvinkin epävarman oloiseen partneriin, joka seuraavassa käänteessä myy sielunsa Disneylle…

Leonardo DiCaprio ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta tähän rooliin hän sopii. Ainoaksi ongelmaksi muodostuu miehen babyface-lookki, nimittäin todellisuudessa Frank Abagnale Jr, jonka elämään elokuva pohjautuu, onnistui huijauksissaan juuri siksi, että näytti selvästi ikäistään vanhemmalta.

Huijarin vanhemmat muodostavat mielenkiintoisen parivaljakon. Isänä nähtävän Christopher Walkenin suoritus on ilmeisesti käsikirjoituksellisista syistä hieman vaihteleva. Osa hänen kohtauksistaan on loistavia, osassa hieman takellellaan. Hahmon poikaansa muodostama isä-poika -suhde luo elokuvaan ihan oman tasonsa, joka kehittyy pidemmälle vasta suhteessa Tom Hanksin hahmoon, josta tulee Frankille ikään kuin toinen isä. Oikeasta isästäkin olisi voinut puristaa enemmän irti.

Elokuvan kissa ja hiiri -leikki viihdyttää ja vaikka joissain pätkissä on hieman irtonaisia, sketsihenkisiä aineksia, punainen lanka pysyy ohjaajan käsissä. Spielbergin hovisäveltäjä John Williams tekee soundtrackilla jokseenkin poikkeuksellisen hyppäyksen jazz-musiikin puolelle. Irroittelu luo elokuvaan omaleimaisen tunnelman herran tunnetumman orkesteripauhun sijaan.

Tätä tekstiä ei voi päättää mainitsematta suloista Amy Adamsia, joka saa puhallettua täysin over-the-top -rooliinsa sen verran herkkyyttä, että hahmosta ja hänen koko perheestään henkivän mahdottoman naiiviuden voi niellä.