Quentin Tarantinon kolme ensimmäistä elokuvaa, Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown olivat valtavan hienoja, populaarikulttuuria sekä 60-70 -luvun klassikoita ja blaxploitaatioita taidokkaasti yhdisteleviä teoksia, jotka nojasivat hienoihin näyttelijäsuorituksiin, loistavaan dialogiin ja erittäin upeasti rytmitettyyn ohjaukseen. Tämän jälkeen Tarantino ei ole onnistunut palaamaan samalle tasolle. Kill Bill -kaksikko pulppusi itämaista verta ja Inglorious Basterds kirjoitti natsihistoriaa sumeilematta uusiksi. Vaikka näissä elokuvissa oli ongelmansa, niissä oli yhä otetta ja elokuvallisia ideoita. Django Unchained on toivottavasti tuotannon aallonpohja eikä osoitus siitä, ettei paluuta ole. Se tuntuu lähinnä fanipojan Tarantino-pastissilta.
Ennio Morriconea ja italoromantiikkaa aiemminkin hyödyntäneen ohjaajan ensimmäisessä länkkärissä palkkionmetsästäjä (Christoph Waltz) ostaa avukseen Django-orjan (Jamie Foxx). Palkkionmetsästäjä esittää samanoloista julmuria kuin Waltz Inglorious Basterdsissa, mutta todellisuudessa hahmo on moniulotteisempi. Hänellä on nimittäin herkkä puoli, johon Django vetoaa, kun hän tarvitsee apua vaimonsa paikantamisessa. Näyttelijöistä ylitse muiden nousee kuitenkin Samuel L. Jackson, joka tekee pitkään aikaan parhaan roolinsa valkoisen plantaasinomistajan vanhana, mustana palvelijana, joka on oppinut vihaamaan neekereitä (sanaa hoetaan loputtomiin) enemmänkin kuin isäntänsä.
Ei elokuva huono ole. Alkupuolella on hyviä aineksia ja mukana on hersyvää tilannekomiikkaa ja hyviä musiikkivalintoja, joskaan ei niin loisteliaita kuin aiemmin. Myös toiminta on sujuvaa, mutta mitä pidemmälle elokuva ehtii, sitä enemmän väkivalta astuu näyttämölle ja sitä itsetarkoituksellisempaa siitä tulee. Loppua kohden sorrutaan jo mauttomaan mässäilyyn, joka pyyhkii tehokkaasti elokuvan ansioita pois mielestä. Yhtäläisesti kostoteeman ja poskettoman toiminnan ympärillä pyörivä Kill Bill teki siitä taidetta ja veti sen tarkoituksellisen överiksi maalauksellisine verisuihkuineen. Siinä missä Kill Billissä sai ihailla koreografiaa, Djangossa joutuu tuijottamaan teloitusta. Kosto on ymmärrettävä motiivi, mutta elokuvan lopussa machoilevassa ja ylpeilevässä Djangossa on enemmän pahuutta kuin hänen uhreissaan.
Kun tätä ajattelee, painottamalla elokuvaa toisin aiemmissa vaiheissa olisi sen tällaisella lopulla voinut nostaa ihan uudelle tasolle, pohdiskeluksi ihmisen luontaisesta pahuudesta. Mutta ei – Django Unchained on vain viihdettä. Luettuani elokuvasta kirjoitettuja arvosteluja, jotka ylistävät sen mahtavaa viihteellisyyttä, tuli mieleeni Michael Haneken oivallinen väkivaltakritiikki Funny Games, joka kyselee yleisöltä, ”miksi oikein nautitte tämän katselemisesta?”