YLE Areena pelasti, kun DocPointissa missasin tämän elokuvan, joka keskittyy Anders Breivikin yhden miehen terrori-iskuihin Oslossa heinäkuussa 2011. Dokumentteja ajankohtaisista tapahtumista tehdään yhä lyhyemmällä aikajänteellä ja se on tietenkin tässä aiheessa vahvuus, kun asiat ovat tuoreina paitsi elokuvan henkilöiden mielessä, myös ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa. Oslon tapahtumia kauhisteltiin laajalti ympäri maailman ja myös tämä elokuva ottaa aiheeseen varsin kansainvälisen näkökulman. Utøyan saarella Norjan työväenpuolueen nuorisoleirillä oli ystäväjärjestöjen jäseniä aina Ugandasta asti.

Dokumentti lähestyy aihetta äärimmäisen yksilökeskeisesti, eikä ole niinkään dokumentti tapahtumista. Ohjaaja John Appel oli odottanut sopivaa onnettomuutta, jotta pääsisi tekemään elokuvan sattuman osuudesta. Kohdalle osui valitettavasti aiottua massiivisempi tragedia. Se on myös yksi elokuvan ongelmista.

Mukaan on valittu muutama saaren ammuskeluista selviytynyt nuori ja yksi vanhempi keskustan pommiräjähdyksen kokenut mies, jotka kertovat kokemuksistaan. Keskeisimpään rooliin nousevat jo saarella raskaana ollut tyttö ja erään saarella menehtyneen nuoren vanhemmat. Vanhempien suru on elokuvan voimakkain tunne, joka kertoo oikeastaan kaiken mitä kertoa voi. Kun isä sitten matkustaa Osloon oikeudenkäyntiä varten ja Breivik astuu sisään, voi vain kuvitella mitä päässä pyörii. Surevien vanhempien välinen kitka, keskinäinen kahnaus ja heidän spontaani pohdiskelunsa sattuman ja kohtalon eroista on ohjaajan kannalta se haettu onnellinen sattuma, joka tuo kokonaisuuteen pontta ja syvyyttä.

Kaiken kaikkiaan elokuva kuitenkin käsittelee haastateltaviaan silkkihansikkain ja jää siksi hieman pintapuoliseksi. Huomaavaisuus ja subjektiivinen näkökulma on paitsi miellyttävä, myös ymmärrettävä valinta, mutta taustalla on niin hurja teko, että tyyni linja tuntuu väärällä tavalla ristiriitaiselta. Valittu onnettomuus on hankala pohja tällaiselle elokuvalle.