Author Archives

by

Alien: Resurrection (1997) **

Jos Aliens oli ikään kuin luonteva lopetus sarjalle, kolmososan jälkeen sarjan jatkuminen tuntui mahdottomuudelta. Franchise on kuitenkin sellainen termi Hollywoodissa, että lehmä halutaan lypsää loppuun asti, jos on pienintäkään epäilystä siitä, että maitopisaroita on vielä jäljellä. Kuolleen päähenkilönhän voi aina kloonata. Vähintäänkin epäilyttävästä alkuasetelmasta huolimatta tilanne ei ollut täysin toivoton, koska käsikirjoitusvastuu annettiin sittemmin esim. Fireflyn parissa loistaneelle Joss Whedonille. Saagan tyylille uskollisesti mukaan palkattiin myös jälleen uusi ohjaaja – mm. Delikatessenista ja tämän elokuvan jälkeen Ameliesta tunnettu Jean-Pierre Jeunet. Fox-studio halusi vahvan visualistin, jotta neljäs elokuva erottuisi edukseen. Fincherin idealistisuuden sijaan Jeunet ei tapellut studiota vastaan vaan suhtautui projektiin hyvin palkattuna, pitkäkestoisena mainoskeikkana. Haastatteludokumenteissa mies sanoo olevansa elokuvasta ylpeä. Käsikirjoittaja Whedon, jonka viidestä käsikirjoitusversiosta yhtäkään ei kovin uskollisesti käytetty, on varsin toisilla linjoilla.

Jeunetin kunniaksi voidaan tosiaan lukea erottuva visuaalinen ote ja muutamat tyylikkäät kuvaukselliset oivallukset, siinä se. Kauhua tai jännitystä ei ole nimeksikään, mutta niiden sijaan ohjaaja halusikin tuoda elokuvaan huumoria. Sitä löytyy, tosin valitettavasti vain tahattoman komiikan muodossa. Jostain käsittämättömästä syystä valaistus on melkein high-keytä, eli alien-hirviöt näkyvät paremmin kuin koskaan ja siten menettävät tyystin kaiken määrittelemättömän, primitiivisen pelon, johon sarjan avausosa perustuu. Ripleyn hahmostakaan elokuva ei käytännössä löydä mitään uutta kulmaa. Hän on kloonauksen tuloksena osittain alien ja siksi muhinoi niiden kanssa, lopulta kuitenkin tuhoaa ne häikäilemättömästi, mutta sitten vielä itkee perään? Selvä. Mitä elokuvan lopun surulliseen antikliimaksiin tulee, lainaan käsikirjoittajaa: ”I just gave them dialogue and stuff, but I don’t remember writing, ’A withered, granny-lookin’ Pumkinhead-kinda-thing makes out with Ripley.’ Pretty sure that stage direction never existed in any of my drafts.”

by

Alien³ (1992) ***

Kun ottaa huomioon, millaisen suunnitteluhelvetin keskelle David Fincher astui ensimmäisen pitkän elokuvansa, Alien-sarjan kolmannen osan kohdalla, kuinka studio teki kaikkensa hankaloittaakseen tuotantoprosessia ja kuinka se kuvausten jälkeen leikkeli elokuvaa oman tahtonsa mukaan, on nostettava hattua sille, kuinka paljon elokuvassa on silti sitä Fincheriä, josta hän myöhemmissä elokuvissaan on tullut tunnetuksi. Käsikirjoituksesta oli kirjoitettu useita versioita ja pari eri ohjaajaakin, mukaanlukien Renny Harlin, olivat mukana hankkeessa pitkän aikaa, kunnes Fincher tuli kuvioihin.

James Cameronin Aliens on sinänsä luonteva lopetus Alien-sarjalle, alkuperäinen planeetta tuhotaan ja päästään turvallisesti kotimatkalle. Kolmas osa kuitenkinsivuuttaa kakkosen lähes tyystin tappamalla päähenkilöä lukuunottamatta kaikki henkiinjääneet hahmot kättelyssä. Yhtä lailla valitettavasti se käy säälittä myös omien hahmojensa kimppuun. Charles Dancen karismaattinen lääkäri on nimittäin elokuvasarjan kiinnostavimpia tuttavuuksia.

Efektipuolella elokuva on kovin kaksijakoinen. Laajempaa hirviön liikettä vaativat kuvat toteutettiin rotoskooppaamalla ja stop-motion -tekniikalla bluescreeniä vasten, niinpä ne kuvat näyttävät paljon kehnommilta kuin jopa 13 vuotta aiemmin tehdyn alkuperäisen elokuvan puvustukselliset hirviötehosteet. Sen sijaan kuvat tuhoutuneesta androidista, joka herätetään henkiin, ovat erittäin vakuuttavan näköisiä. David Fincher jätti lopulta koko elokuvan vaille tunnustustaan. Lopullinen elokuva jäi kauaksi hänen omasta visiostaan. Harmi.

by

Catfish (2010) ***

Catfish on fiktiivinen dokumentti väitetyistä todellisista tapahtumista, jotka paljastuvat fiktioksi. Vai onko dokumentti totta? Sen kysymyksen ympärille rakentuu koko elokuva, jossa valokuvaaja saa yhteydenoton tauluja maalaavalta pikkutytöltä. Yhteydenpito jatkuu Facebookin, puheluiden ja tekstiviestien välityksellä. Valokuvaaja ihastuu pikkutytön isosiskoon ja juttelee myös perheen äidin kanssa. Lopulta asiat saavat outoja käänteitä ja on pakko selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Valokuvaajan halpaa handycam-jälkeä kuvaava dokumentaristi-veli seuraa tapahtumia yötä päivää ja katsoja joutuu hymistelemään mukana epäuskoisen virneen ja hämmennyksen vallassa. Jutun haluaa nähdä loppuun, vaikka koko ajan tuntuu vahvasti siltä, että koko homma on puuta heinää.

by

Oslo, 31. august (2011) ****½

Yhden vuorokauden sisällä tapahtuva elokuva alkaa siitä, kun hoitolassa jokseenkin raitistunut, mutta yhä masentunut narkkari Anders saa vapaapäivän, kun hän lähtee työhaastattelun perässä Osloon. Hän tapaa myös pitkästä aikaa vanhoja kavereitaan. Kaikessa, mitä elokuvassa nähdään ja kuullaan, on vahvasti mukana taiteen monessa mielessä perimmäinen idea: havaintojen tekeminen. Päähenkilön kanssa pysähdytään havainnoimaan Osloa kaupunkina, kuuntelemaan ja katselemaan kanssaihmisiä kahvilassa tai tapailemaan flyygeliä. Ajattelemaan. Näyttelijät ymmärtävät hahmojaan perustavalla tavalla ja ovat tosia. Elokuva ei rakenna perinteistä juonta vaan ajelehtii luontevasti kohtauksesta toiseen ja asiat enimmäkseen vain tapahtuvat. Kaunis norjalaiselokuva edustaa tuotantovuotensa kirkkainta kärkeä maailmanlaajuisesti.

by

A Deadly Dilemma (2009) ***½

Ylellä esitetty hollantilaisdokumentti eutanasiasta seuraa kolmen lääkärin näkökulmasta armokuolemaa hautovien, vaikeasti sairaiden ihmisten viimeisiä kuukausia ja mietteitä, jotka kuolema herättää molemmin puolin.

Haastattelupainotteinen lähestymistapa on poikkeuksellisen osuva ratkaisu naisen kohdalla, joka on menettänyt kykynsä kommunikoida puheella tai lopulta edes liikkeellä. Tekijät kunnioittavat kohteitaan ja heidän läheisiään niin paljon, että elokuva jää lopulta hieman etäiseksi, mutta välittää silti oleellisen. Päätös ei koskaan ole helppo.

by

In the Loop (2009) ***½

Poliittinen satiiri on vaikea alue, paitsi ylipäätään tekijöille, myös minulle katsojana. Politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkoivat kiinnostaa minua varsin myöhään, enkä koe vieläkään olevani asioista niin perillä kuin olisi tarpeen. Vielä ongelmallisempaa on kansainvälisen politiikan koukeroiden perässä pysyminen, vaikka maat olisivatkin niin tuttuja kuin Yhdysvallat tai Iso-Britannia. Tämä tekee tällaisen elokuvan arvostelusta haasteellista. Asiaa ei liioin helpota Alan Sorkin -tyyppinen konekivääridialogi, jota In the Loop suosii.

Poliittisten satiirien luonteelle ominaista tuntuu olevan tietynlainen naiivius ja yliampuvat, epäuskottavatkin hahmot, jotka syntyvät tekijöiden piirtäessä karikatyyreja poliitikoista. Aihepiiristä kaikkien aikojen suosikkini on Kubrickin yliveto Dr. Strangelove, jossa tämä piirre on myös läsnä, muttei häiritse. In the Loopissa valitettavasti häiritsee. Muuten elokuva on varsin mieluinen kokemus ja erityismaininta on annettava aina loistavalle James Gandolfinille, joka taas kerran pesee koko porukan.

by

Detachment (2011) *****

Koskettavaan yhteiskuntakritiikkiin erikoistunut Tony Kaye nousi julkisuuteen raivokkaalla uusnatsikuvauksellaan American History X. Sen ja Detachmentin väliin mahtuu neljä elokuvaa, joita en ole nähnyt, mutta tämän nähtyäni tuotantoon on pakko tutustua tarkemmin. Detachment seuraa pahamaineisen koulun ja sen opettajien, erityisesti paikalle saapuvan tarkkanäköisen sijaisen eksistentiaalista ahdistusta. Runollinen, perinteisiä kohtausrakenteita murjova, hetkiä haukkova tyyli on ihailtavaa seurattavaa, eikä olekaan ihme, että ohjaaja on aiempien elokuviensa tavoin kuvannut myös tämän.

Kuvaavat ohjaajat eivät ole yleensä parhaita näyttelijäohjaajia, mutta Kaye on poikkeus ja itse asiassa elokuva on hyvinkin näyttelijäkeskeinen. Adrien Brody tekee elämänsä roolin. Hänelle on kirjoitettu muutama aivan mahtava monologi, kaikki kunnia Carl Lundille (ei ole ihme, että kyseessä on entinen luokanopettaja), jolle käsikirjoituskrediitti on toistaiseksi ainoa (sitä voi jo ihmeenä pitää). Hahmot ovat uskottavia, upeita ja ehyitä kautta linjan. Osa on suorastaan irvokkaan ylilyötyjä stereotyyppejä, mutta silti istutettu kokonaisuuteen luontevasti. Joitain yksityiskohtia, jotka kontekstista voi ilman apuakin päätellä ja hyvin ymmärtää, Kaye sortuu osoittelemaan tarpeettomasti, vaikkakin vain pikaisilla välähdyksillä. Muutoin elokuva on hyvin lähellä sitä, mitä ajattelen elokuvan optimaalisesti olevan. Tässä on jotain sellaista, jota toivoisin itsekin jonain kauniina päivänä tavoittavani.

by

Lake Mungo (2008) ***½

Enemmän tai vähemmän dokumentaarinen lähestymistapa kauhuelokuvaan on ollut jonkinasteisessa suosiossa Blair Witch Projectista (1999) lähtien. Paranormal Activityt ja muut kokeilut ovat olleet samaa sarjaa, mutta Lake Mungo on ensimmäinen konkreettisesti oppikirjamaisen perinteisen haastatteludokumentin muotoon tehty kauhuleffa, joka pitää tinkimättömästi linjastaan kiinni alusta loppuun. Tyypilliseen säikyttelyyn ei sorruta, vaan kaikessa keskitytään luomaan tunnelmaa, eikä dramatisoituja kohtauksia nähdä kuin kuolleen tytön lähipiirin taltioimien ”autenttisten” videomateriaalien muodossa. Niitä sitten analysoidaan haastatteluissa. Kun ajattelee tapauksen yksityiskohtia, perheen nuoren tytön mystistä hukkumiskuolemaa pikkupaikkakunnalla, tytön taustoja (kukaan ei lopulta oikeasti tuntenut häntä) ja niiden todellisen laidan paljastumista vasta kuoleman jälkeen, on ilmeistä, mistä elokuva on saanut inspiraationsa. Ohjaaja-käsikirjoittaja selvästi myöntää tämän, sillä perheen nimeksi on valittu Palmer.

Valitettavasti täysin tunnelman varaan rakennettuna elokuvana Lake Mungo ei aivan täysin onnistu pitämään katsojaa otteessaan. Dramatiikkaa saa välillä odotella pitkään ilman, että mitään tapahtuu. Tämä ei olisi huono seikka, jos lataus todella olisi niin voimakas, että odotus itsessään olisi palkitsevaa. Mutta näin ei ole. Tästä huolimatta elokuva on kiehtova sukellus dokufiktion pariin ja sitä on pakko arvostaa. Joihinkin elokuvan esittämiin kysymyksiin vastataan, mutta juuri sopivasti niitä myös jätetään ilmaan roikkumaan. Myös leffan loppupuolella äidin ja tyttären hyvin pohjustettu yhteys solmitaan suorastaan oivallisesti yhteen.

by

Aliens (1986) ****

Terminatorin kaksi vuotta aiemmin ohjannut James Cameron päätti jatkaa hienosti alkanutta tieteistoimintaleffojen sarjaansa haastavalla tempulla eli yrittämällä edetä siitä, mihin Ridley Scott jäi. Hän otti hankkeen omakseen ja käsikirjoittikin elokuvansa itse. Cameron ei lähtenyt keksimään pyörää uudestaan vaan lähestyi aihetta uudella tavalla, sotaelokuvan tradition kautta. Ensimmäisen elokuvan mahdottoman vastuksen, täydellisen organismin sijaan alieneita on jatko-osassa massoittain ja sotajoukot listivät niitä helposti kuin hyönteisiä, mutta lisää tulee.

Siinä missä elokuva ei ole niin hienovarainen, pelottava tai tyylikäs kuin edeltäjänsä, hahmojen välille on rakennettu kiinnostavia jännitteitä ja Cameronin ymmärrys toiminnan kuvaamisen päälle suvereenia. Lance Henriksenin tulkitsema Bishop-androidi peilaa hienosti ensimmäisen elokuvan Ian Holmin Ashia. Lisäksi hihassa on ässä, hirviöiden keskellä pitkään hengissä selvinnyt Newt-tyttö, joka syventää elokuvaa nostamalla pinnalle äitiysteeman, jota käsitellään mielenkiintoisesti. Jopa elokuvan paras kohtaus on mielestäni Ripleyn ja Newtin välinen dialogi, jossa Ripley kertoo, että sotilaiden tultua paikalle hän on nyt turvassa. Carrie Henn tulkitsee suorasukaisen vastauksensa uskomattoman hienosti: ”It won’t make any difference.” Cameron antaa panoksensa myös hirviön elämänsyklin selittämiseen lisäämällä pakettiin kuningattaren.

by

Alien (1979) *****

Prometheuksen jälkeen oli pakko palata 30 vuoden taakse alkuperäisen Space Jockeyn pariin. Alienin hurja, majesteettinen lavaste oli jäädä studion vastustuksen takia rakentamatta, sillä sitä ei juonellisesti tarvittu tuossa sci-fin uudelleen määritelleessä elokuvassa mihinkään. Prometheus on kuitenkin olemassa vain samaisen lavasteen takia.

Alien on mainoselokuvista ponnistaneen nuoren Ridley Scottin taidonnäyte. Realistinen, rauhallinen, jopa analyyttinen lähestymistapa, kihelmöivä, klaustrofobinen jännitys, hiljalleen avaruusaluksen syövereissä leijuva kamera, upeiden näyttelijöiden ilahduttavan pienimuotoisesti maalaamat, aidot hahmot ja tietenkin elokuvahistorian puistattavin hirviö ovat tehneet Alienista klassikon, jonka katsoo mielellään yhä uudelleen.

Katsoin nyt elokuvan kaksi kertaa parin päivän sisään, ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Niiden vuosien aikana minusta on tullut kissaihminen ja olikin hienoa huomata, miten ovelasti kissa toimii osana kokonaisuutta ja lisää viehätykseen oman tasonsa. Olen viettänyt vuosien varrella lukemattomia tunteja Alienin dvd-ekstrojen, Wikipedia-artikkeleiden ja muiden infopakettien parissa elokuvan tuotantoon ja alien-hirviön elämänsyklin logiikkaan syventyen. Tällaisia tieteiselokuvia ei enää tehdä.