Odotin tältä elokuvalta paljon, ehkä liikaakin, kun kyseessä on kuitenkin kovan budjetin blockbuster. Lopputulos on pettymys, muttei missään nimessä huono. Ridley Scott on selvästi katsonut vuoden 1979 alkuperäisteoksensa uudelleen ennen hihojensa käärimistä, viittauksia ja nyökkäyksiä nimittäin riittää. Harmillista kyllä vaikutteita on otettu myös sarjan heikoimmasta tekeleestä, Alien: Resurrectionista. Viimeistään koripallolainaus ja elokuvan viimeinen kohtaus tekevät tämän surullisen faktan selväksi.

Alien-saagan esiosaksi suunniteltu Prometheus kääntyi Lost-käsikirjoittaja Damon Lindelofin ja Scottin yhteistyön tuloksena samaan universumiin sijoittuvaksi, mutta itsenäiseksi teokseksi. Miehet halusivat haukata vielä isomman palasen ja käsitellä ihmislajin taustoihin liittyviä perimmäisiä kysymyksiä. Tässä piileekin elokuvan ironia, nimittäin ihmisen Scott on unohtanut kokonaan. Avaruusmatkalle lähetetään 17 hengen miehistö, joista yksi on Alien-sarjalle tuttuun tapaan androidi. Elokuvan hahmot ovat kuitenkin kautta linjan niin typerryttävän ohuita, etteivät ne käytännössä juuri eroa robotista. Androidi on päinvastoin jopa hahmoista inhimillisin. Lukuisat uskottavuusongelmat voidaan vielä sivuuttaa (lukuunottamatta todella intensiivistä, mutta käsittämätöntä kirurgikoppikohtausta seurauksineen), mutta myös hahmojen sisäinen logiikka ontuu pahasti. Osa näistä ja muistakin elokuvan loppupuolelle painottuvista ongelmista saattaa selittyä sillä, että koko ajan on kiire: eteenpäin mennään jatkuvasti hurjaa tahtia ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan kauan ennen kuin edellistä on ehditty viedä loppuun. Tällaista elokuvaa kutsutaan kai tavallisesti viihteelliseksi. Vaikka katsomossa kärsisi, niin pitkästymisestä ei ole huolta.

Mutta ei katsomossa kärsi. Leffa on kaikesta huolimatta taidonnäyte, joka ei päästä otteestaan missään vaiheessa. Ridley Scott ei ole henkilöohjaaja (ja vaikeuksia tuottaa ymmärtää hänen päätöstään castata vanhuksen rooliin nelikymppinen, joka maskeerataan vanhaksi), mutta visuaalista silmää hänellä riittää. Elokuva on ilo silmälle ja korvalle, teknisesti todella kaunis ja viimeistelty. Suosittelen lämpimästi sen katsomista isossa teatterisalissa, niin että penkkejä tärisyttävä, auktoritäärisen voimallinen ääniraita pääsee valloilleen.

Hyvin verkkaiseen, kirjalliseen kerrontaan nojaava ranskalaiselokuva hengittää näyttelijöittensä kautta. Vasemmistolaisen, huomaamattaan hieman porvarisoituneen ammattiyhdistysmiehen, tämän perheen ja heidät ryöstävän nuoren työläisen välille rakentuva draama on lämminhenkinen ja kiinnostava, mutta hieman yksioikoinen pohdiskelu yhteiskuntaluokkien välillä. Pääparin välinen rakkaus läpivalaistaan taitavasti ja puoleentoista tuntiin mahtuu paljon hyviä hetkiä, mutta elokuva tuntuu paljon pidemmältä, huonossa mielessä. Vaikka verkkaisuus on arvo sinänsä, paikoin elokuva suorastaan laahaa. Tunne johtunee siitä, että ohjaaja ei luota kuvakerrontaansa, vaan sortuu selittelyyn.

Tarzanin luoneen Edward Rice Burroughsin vähemmän kuuluisaa hahmoa, John Carteria, on yritetty tuoda valkokankaalle vuosikymmeniä siinä onnistumatta. Tempun sai lopulta hoitaakseen Pixarin animaatioista tuttu Andrew Stanton. Elokuva floppasi lippuluukuilla pahemman kerran, mutta ei se toivoton tapaus ole. Marsiin siirtyvästä Amerikan sisällissodan veteraanista kertova eeppinen tarina tarjoilee tyypillistä Hollywoodia, hyvin perinteisiä vastakkainasetteluja ja naiivia arvomaailmaa, mutta jatko-osien ja remake-villityksen kultakaudella alkuperäisteoksiin törmää valtavirrassa yhä harvemmin ja on sanottava, että ytimessä on potentiaalia, vaikka siitä ei saadakaan kunnolla otetta. Potentiaalin ymmärtää, onhan pohjalla sentään viime vuosisadan alussa kirjoitettu merkittävä romaanisarja, joka on innoittanut genren pariin suuria science fiction -nimiä Arthur C. Clarkea myöten. Oletan, että syyttävän sormen voi osoittaa jälleen dollarisilmäisten studiopomojen suuntaan. Kiinnostavat mytologiset elementit ja hahmojen väliset jännitteet jäävät pääosin pimentoon äksönin jyrätessä yli.

Michael Fassbender esitti A Dangerous Methodissa psykologi Carl Jungia. Seksiriippuvaisen newyorkilaisen roolissa hyvin muuntautumiskykyinen näyttelijä ottaa koko elokuvan taakan kantaakseen ”70-luvun toimintatähden” Steve McQueenin ohjauksessa. Ruumiillisuus nousee melkein yhtä suureen rooliin kuin parivaljakon varhaisemmassa edesottamuksessa, Hungerissa. Myös elokuvien visuaalisessa tyylissä on paljon samaa, hetkissä viipyillään – pääasiassa perustellusti, New York, New York -laulussa liikaakin – ja kohtaukset kulkevat pitkillä master-kuvilla.

Fassbender antaa kaikkensa, mutta niukka ilmaisu kääntyy osin itseään vastaan, niin että kokonaisuus pelkistyy jopa luotaantyöntäväksi, seksikohtaukset pornoksi. Sisarusten kohtaamisen on tarkoitus toimia liikkeellepanevana voimana, mutta mitään ei oikein jaksa tapahtua. Loppuratkaisu on tylsä. McQueen käyttää kuvaa ja ääntä taitavasti, mutta sielu puuttuu.

Viidennen elementin kohdalla tuli mainittua lapsellisuus. No, Spielbergin sotaheppa pyyhkii Bessonin kavioihinsa ja vie naiiviuden sellaisiin mittapuihin, ettei mitään rajaa. Elokuvan alkupuoliskolla sai ihan ihmetellä, kuinka kornin voi elokuvasta tehdä. Jatkoin kuitenkin katsomista, ja… en tiedä onko syy elokuvamusiikin grand old manin, John Williamsin, nostatuksissa, yksinkertaisesti Spielbergin ammattitaidossa vai missä, mutta tippa linssissä sai loppupuolta seurata.

Tarina on naurettava, uskomaton, suorastaan typerä, näyttelijät ovat melko turhia, Emily Watsoninkaan (yksi lemppareistani) rooli ei tarjoa hänelle mitään mistä puristaa. Vaikka kaikki järkisyyt puhuvat elokuvaa vastaan, hevonen onnistuu silti koskettamaan. Kun en muuta keksi, sanon vain, että Spielberg lienee ripotellut esityskopion päälle omaa taikajauhettaan, jota onkin säästellyt muutamien edellisten elokuviensa ajan. Epäilen, että kenen tahansa muun ohjaamana elokuvan arvosana olisi tippunut usealla tähdellä.