En ole pitänyt David Fincherin viimeisimpiä elokuvia kummoisina ja epäilykseni olivat suuret, kun hän tarttui mainioon Millennium-trilogiaan, jonka etenkin ensimmäisestä osasta oli jo tehty upea alkukielinen versio. Iloinen yllätys oli, että epäluuloni osoittautuivat turhiksi. Lohikäärmetatuoitu tyttö on Fincherin paras ohjaus sitten Fight Clubin (1999). Yli 2,5-tuntinen elokuva kantaa hienosti ja suoriutuu tehtävästään melkein yhtä hyvin kuin Män som hatar kvinnor ja myös Rooney Maran tulkinta Lisbethistä on yllättävän hyvä, joskaan ei yllä Noomi Rapacen huikean alkuperäisen roolityön tasolle. Daniel Craigin näkemys Mikael Blomkvististä puolestaan on jotenkin Michael Nyqvistin alkuperäisversiota eläväisempi ja humaanimpi, pidin Craigista enemmän. Lisähuomio: minusta on totisesti tullut kissaihminen, sillä kaikista elokuvan rajuista kohtauksista reagoin vahvimmin kissan kohtaloon. Se löytyy Larssonin alkuteoksesta, mutta ruotsalaisesta elokuvasta se oli jätetty pois.

Lukemattomat pitkäkestoisiksi tarkoitetut tv-sarjat lopetetaan Yhdysvalloissa yhden kauden jälkeen liian vähäisten katsojalukujen takia. Firefly sai tästä kohtalosta huolimatta päättää lentonsa kunniakkaasti täysverisen pitkän elokuvan muodossa poikkeuksellisten dvd-myyntilukujensa ansiosta. Täytyy sanoa, että Joss Whedon ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken irti ja todella pistää parastaan. Tämän parempaa tv-sarjan jatkoksi tehtyä elokuvaa en ole aiemmin nähnyt. Serenity nousee ihan The X-Files: Fight the Futuren tasolle, ellei jopa ohi. Ote on voimakas, suvereenisti hallittu, elokuva on vauhdikas ja kekseliäitä yllätyksiä täynnä.

Sarjaa seuratessani ihailin pehmeää Indiana Jonesin ja Star Warsin henkistä seikkailufiilistä, joka joissain jaksoissa leijui mukana. Tässä elokuvassa se nousi vielä uusiin ulottuvuuksiin. Tervetullutta on sekin, että tunnelmaltaan elokuva on huomattavasti sarjaa armottomampi; Whedon käsittelee hahmojaan kovakouraisesti empimättä yhtään. Leffa ei kuitenkaan ole suoranainen Twin Peaks: Fire Walk With Me, vaan sarjasta tuttu huumori on kaikesta huolimatta yhä mukana. Serenityn taru saa arvokkaan päätöksen.

Pedro Almodóvarin hallittu, omintakeinen ote ja hieman mahtipontinenkin orkesterimusiikin käyttö tekevät tästä elokuvasta nautinnollisen kokemuksen. Taustalla on varsin kliseinen ”mestaritiedemies menettää rakkaansa, joka johtaa pakkomielteeseen” -kuvio, ja vaikka yllättävän paljon George Clooneya habitukseltaan muistuttava Antonio Banderas vastanäyttelijöineen yrittävät, tunne ei yllä pintaan asti ennen elokuvan viimeistä, hienoa kohtausta. Tämä lienee käsikirjoituksen vika. Hieman Almodóvar sortuu myös selittävään dialogiin. Tiikeri on hahmokavalkadista merkillisin ja samalla kiinnostavin.

Hämmentävä, viehättävä, vaivaannuttava, odottava, epämiellyttävä, kiehtova. Kaikki adjektiiveja, joka sopivat tähän elokuvaan. Kuvaus on osuvan uneliasta, elokuva on täynnä laajoja syväteräviä kuvia. Puolilähikuvaa tiiviimmäksi ei mennä koskaan, mutta lähellä ollaan koko ajan. Tyyli on kauttaaltaan hyvin hallittu ja asetelmallinen, positiivisessa Kubrick-henkisessä mielessä. Elokuvassa onkin paljon samaa Eyes Wide Shutin kanssa. Kuvankauniin Emily Browningin esittämän hahmon ja iäkkäiden miesten välille syntyvä kontrasti on hieno ja pelin ainoa sääntö lähinnä loukkaus heitä kohtaan. Browningin hahmosta ei täysin pääse perille. Ja hyvä niin.

Pysäyttävän lohduton elokuva iskee luihin ja ytimiin. Se, että kaikki päättyy tragediaan on selvää alusta asti, vaikka katsoessa huomaa toivovansa jonkinlaista toivon kipinää. No, ei tipu. Vaikka Tilda Swinton todella antaa kaikkensa loputtoman sinnikkään äidin roolissa, yhtä lailla on hämmästeltävä Keviniä näyttelevien Ezra Millerin ja Jasper Newellin piirtämää järkähtämättömän tylyä kuvaa pojasta, jonka hiusten alta epäilemättä löytyisi pedon merkki. Kaikki on punaista.