Ensimmäinen Mission Impossible -elokuva alkaa olla jo klassikko, ja se onkin 1990-luvun parhaita toimintaelokuvia. Tom Cruise -saagalle on tipahdellut jatkoa tasaiseen tahtiin viiden vuoden välein. Kahden harhaiskun (John Woo ja JJ Abrams) jälkeen Pixarin animaatioista tuttu Brad Bird nostaa sarjan lähimmäs ensimmäisen osan tasoa. Huumoria ei ole unohdettu, maailman korkein rakennus myös tuntuu korkealta ja teknisessä kikkailussa tuntuu olevan saman verran tuoreutta kuin ensimmäisessä osassa aikoinaan. Nautinnollisin Birdin uudistus on kuitenkin pienet yllätykset, jotka vaikeuttavat operaatioita – edellisiin osiin verrattuna kaikki ei toimikaan aina ihan niin kuin pitäisi ja ylimääräisiä mutkia tulee matkaan.

Trilogian päätösosa tuntui kolmikon toimivimmalta tapaukselta. Käsikirjoitukseen on ujutettu sarjan edelliseen osaan yhdistetty oivallinen aikahyppy, joka paljastetaan elokuvan puolivälissä. Bourne revittelee ja pätee enemmän kuin ennen ja vaikka hahmot ovat edelleen lähinnä stereotyyppejä, David Strathairnissa on sellaista karismaa, että kaveria katselee mielellään, teki hän mitä hyvänsä. Toiminnan kuvauksessa on löydetty ehkä vielä uusi vaihde. Kahdessa viimeisimmässä Bond-elokuvassa tehtiin erilaiset ratkaisut sen suhteen, oliko toiminnan koreografia katsojan seurattavissa. Hienossa Casino Royalessa oli, kehnommassa Quantum of Solacessa ei, vaan homma meni pelkäksi mäiskeeksi. Vaikka kolmas Bourne kulkee Quantum of Solacen saappaissa, valinta ei tällä kertaa häiritse.

Bournen toisen tulemisen merkittävin pesäero muihin toimintaelokuvien jatko-osiin on se, että päähenkilön kumppanista hankkiudutaan eroon kättelyssä. Hahmojen dynamiikassa tapahtuva muutos johtaa siihen, että kaikki keskittyy päähenkilön menneisyyden ympärille. Vaikka Franka Potenten esittämässä naisessa ei ollut juuri syvyyttä, hän toi ensimmäiseen elokuvaan jotain, mikä Supremacysta puuttuu. Toisaalta tämä poikkeuksellinen ratkaisu toimii virkistävänä yksityiskohtana. Plus-miinus nolla.

Katsoin nyt vasta ensimmäistä kertaa 2000-luvun kenties merkittävimpänä pidetyn tuoreen toimintatapauksen. Jatko-osien kultakaudella uusi toimintasarja oli virkistävä juttu. Elokuvassa on yllättävän paljon ensimmäisen Mission Impossiblen ja 1980- ja 1990 -luvun menestyneiden toimintajännäreiden otetta. Rytmitys on kunnossa ja elokuva hakkaa eteenpäin tasaiseen tahtiin. Tarina jää kuitenkin aika geneeriseksi ja mitäänsanomattomaksi, vähän niin kuin Matt Damon, jolla tuntuu olevan sama kohtalo roolista toiseen. En pidä Damonista. Suurin ongelma on hajuttomuus ja mauttomuus, eikä hänessä ole näyttelijänä sellaista karismaa tai luonnetta, jota kaipaisi. Descendantsin arvostelussa jo kertaalleen lainaamani ”Enimmäkseen harmiton” tulee taas mieleen.

Meryl Streepin roolityö kannattelee Margaret Thatcherin elämästä kertovaa, erittäinkin fragmentaarista elokuvaa. Samaan hengenvetoon on kuitenkin mahdutettava kehut Alexandra Roachin samaisesta suorituksesta nuoremman Thatcherin osalta. Elokuva on dementoituvan naisen hajanaisten muistojen sikermä, joka on kiva ajatus, mutta jokin toteutuksessa ontuu ja niin paljon kuin tarinallisuutta vastustankin, tässä jäin toivomaan vahvempaa sidettä palasten välille.

Loisteliaan Låt den rätte komma in -vampyyrikuvauksen loihtinut Tomas Alfredson käyttää selvästi samaa kuvaajaa ja leikkaajaa myös ensimmäisessä Hollywood-tekeleessään. Visuaalinen tyyli ja musiikki on tunnelmallisen hillittyä, ihmiset kauniita ja väkivallan käyttö hanekemaista. Jostain syystä elokuva ei kuitenkaan missään vaiheessa kunnolla käynnisty, vaan tarina laahaa eivätkä vakoilukuviot tai petturin etsintä jaksa kiinnostaa. Hahmot jäävät etäisiksi ja kolkoiksi.

Täysin näyttelijöiden ehdolla tehdyt yhden lokaation kokeilut ovat usein luonteeltaan enemmän näytelmällisiä kuin elokuvallisia, mutta aina kiinnostavia. Kokonaisuus antaa hauskan läpileikkauksen rehellisyyden, sovinnaisuuksien, poliittisen korrektiuden ja vanhemmuuden ristituliin ja hahmonelikosta muodostuu kiehtovasti vuorotellen erilaisia taistelupareja keskustelun poukkoillessa teemojen välillä. Mestariohjaajan ja upean näyttelijäkvartetin kombinaatiolta olisin kuitenkin odottanut enemmän. Elokuvassa käy nopeasti ilmi, että kulissit tulevat sortumaan ja siksi on sääli, että käänne tehdään alkoholin voimin. Se on mielestäni jopa pieni epäluottamuslause näyttelijöitä kohtaan.