Game, The (1997) ****

Salaperäisen pelin pyörteissä pyöriskelevä urbaani trilleri on parempi elokuva kuin David Fincherin 2000-luvun työt. Säännöt selviävät lopullisesti vasta finaalissa, jossa päähenkilö saatetaan odotetusti yhteen alkukuvista asti maalaillun isänsä taustatarinan kanssa. Loppu on yllättävänkin selkeä ja vetää kaikki langanpätkät johdonmukaisesti yhteen, tuntumatta keinotekoiselta. Michael Douglasin tulkintaa vakavasta, tylsistyneestä bisnesmiehestä, joka herää eloon, seuraa mielellään.

Midnight in Paris (2011) ***½

Owen Wilson on oma itsensä mutta vetää parhaan roolinsa Woody Allenin ilahduttavassa ihmeessä: söpössä romanttisessa komediassa, joka ylistää Pariisia olematta kuitenkaan korni. Onnistuminen johtunee yliluonnollisesta elementistä, jota käsitellään lempeän luontevasti. Allen tasapainottelee ajoittain naiiviuden rajoilla, mutta onnistuu enimmäkseen pysyttelemään sillä paremmalla puolella. Elokuvalla on erittäin selkeä ja yksinkertainen sanoma, joka on tullut jo moneen kertaan selväksi ennen kuin se valitettavasti lausutaan myös repliikkinä.

Take Shelter (2011) **½

Kuuseen kurkottava mutta paikoin katajaan kapsahtava elokuva painajaisten piinaamasta miehestä, joka katsojan tavoin arpoo, onko kyseessä psyykkinen häiriö vai enne tulevasta. Näyttelijät tuntuvat hoitavan hommansa rutiinilla enemmän kuin tunteella. Loppuratkaisu on hyvä.

Paris, Texas (1984) ****½

Hurjan hieno, kokonaisvaltainen ja täyteläinen kuvaus intohimoisen rakastumisen varjopuolista. Näyttelijät tekevät kautta linjan tavattoman upeaa työtä, ainoana poikkeuksena Aurore Clément, joka ei jotenkin istu kuvioon. Kaikki elokuvassa tapahtuu hahmojen ehdoilla, tunteiden johdattelemana – ohjaus ja kuvaus tukevat ratkaisua täysin. Leikkaukset ovat harvassa ja tarkoin harkittuja. Lopussa on kahden ihmisen välinen kohtaus, johon katsoja kutsutaan kolmanneksi. Kyse on siitä, mitä kukakin näkee – ja mitä ei. Ollaan siis elokuvallisen ilmaisun ytimessä.

Empire of Dust (2011) ***

Tänä vuonna DocPoint meni ohi osittain presidentinvaalikahinoissa ja tulin katsoneeksi vain tämän elokuvan, jossa kahden miehen välisessä mittelössä on kyse itse asiassa Belgian entisen siirtomaan Kongon tasavallan ja kiinalaisen kulttuurin kohtaamisesta. Herkullista tilannekomiikkaa kuin vahingossa tarjoileva teos peilaa länsimaiden ylimielistä suhtautumista kehittyviin maihin. Kokonaisuuteen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä lisää potkua.

True Grit (2010) ***

Coenin veljesten elokuvat eivät yleensä petä, mutta täysosumiakin tulee harvakseltaan. Tämä putoaa tyypilliseen keskikastiin. Jeff Bridges on tyyppiroolissaan pesunkestävä ja Hailee Steinfeld säkenöi tomerana pikkutyttönä. En ole muuten koskaan ymmärtänyt, miksi Hollywoodissa lapsinäyttelijät tulevat lopputeksteissä nimitähtien jälkeen roolin suuruudesta rippumatta. Elokuvan käsikirjoituksessa, joka hyvin perinteisiä western-kaavoja noudattelee, on tiettyä kaiken yli pyyhkivää säälimätöntä ja suorasukaista asennetta, joka yleensä loistaa poissaolollaan. Siitä kiitos. Pyyhkeet puolestaan käsittämättömästä epilogista, joka olisi pitänyt jättää leikkaushuoneen lattialle. Se ei tuo kokonaisuuteen mitään lisää, pikemminkin päinvastoin.

In Time (2011) ***

Loistavan esikoiselokuvansa Gattacan jälkeen Andrew Niccol ei ole onnistunut palaamaan samalle tasolle. In Timen Aika on rahaa -lauseen konkretisoiva idea kantaakin pitkälle; asetelma on uusista tieteiselokuvista pitkään aikaan mielenkiintoisin. Kokonaisuus vaikuttaa kuitenkin keskeneräiseltä. Vaikka ajatusleikkiä käytetään suhteellisen monipuolisesti, potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Paketin kiinnostavinta elementtiä eli ilmiön yhteiskunnallisten aspektien käsittelyä olisi seurannut mielellään tarkemminkin. Tässä vaikkapa Soylent Green vetää pidemmän korren. Lopun takaa-ajoaction on tavallinen ja tylsä. Myös hahmot jäävät yksiulotteisiksi, ja näyttelijät kalpenevat aika lailla Gattacan loistokaartille Jude Law, Ethan Hawke ja Uma Thurman.

Super 8 (2011) ***½

JJ Abramsin ja Steven Spielbergin elokuva onnistuu tavoittamaan jotain 1980-luvun idyllisten seikkailuelokuvien maagisesta tunnelmasta. Se ei yritäkään yltää Stand by Men tasolle, vaikka paljon samaa elokuvissa onkin. Joka tapauksessa meno maistuu. Parhaimmillaan Abrams on toiminnallisissa kohtauksissa, jotka rullaavat eteenpäin vääjäämättä. Näyttelijäohjaaja hän ei ole, mutta lapset ovat hyviä. Etenkin pääpari tekee hienoa työtä, he ovat yksin vastuussa elokuvan parista koskettavasta hetkestä. Toisaalta en voinut olla samaistumatta lapsikatraan elokuvantekijään.

Elokuvan aikuiset ovat puolestaan kuin puita koulun joulunäytelmässä ja etenkin päähenkilön apulaissheriffi-isä jää todella yksiulotteiseksi ja epäuskottavaksi hahmoksi. Tehostepuolella Super 8 sortuu nykysci-fien helmasyntiin. Alkupuolella osataan junatörmäystä lukuunottamatta näyttää vähän, mutta loppua kohden linja pettää ja elokuva typistyy geneeriseksi efektihömpäksi, vaikka vauhtia riittääkin. Lisäksi Abramsin aiemmista elokuvista tutut käsittämättömät siniset lens flaret ärsyttävät tässäkin.

Win Win (2011) ***

Perusvarmaa, oppikirjamaista Hollywoodia. Kaikki toimii, mutta kokonaisuus on hyvin tyypillinen ja yllätyksetön, mistä johtuu se, että elokuva jää emotionaalisesti tavoitettaan vaisummaksi. Ylenpalttisen dramaattisuuden välttäminen on sinänsä positiivista, mutta jotain paketista jää puuttumaan. Elokuvan juonellinen kikka käy heti alussa selväksi ja kysymys on siitä, missä vaiheessa salaisuus paljastuu ja mitä siitä seuraa. No, ei juuri mitään, vaikka hahmojen lähennyttyä panokset ovat toki kasvaneet. Parasta on tässäkin elokuvassa tietysti se, mitä ei sanota suoraan. Ydinperheen arjen keskelle pelmahtava teini on kahden tytön isälle juuri se poika, jota hän ei koskaan saanut.

Soylent Green (1973) ****

On kiehtovaa katsoa 1970-luvun alussa tehtyä, 50 vuotta tulevaisuuteen sijoittuvaa dystopiaa itse sellaisena tulevaisuuden ihmisenä, joka ”tietää, mitä todella tapahtui”. Viimeistään vuodesta 2001 olemme eläneet sitä tulevaisuutta, jonka ensimmäiset vakavat science fictionit pyrkivät kuvittelemaan. 1990-luvun lopulla seuraamani Millennium-tv-sarja spoilasi minulta tämän tieteiselokuvan loppuhuipentuman, mutta sen tietäminenkin tuntui jotenkin kuuluvan asiaan. Emme onneksi vielä elä sovinistisen ekokatastrofin keskellä, mutta jo elokuvan ensimmäiset kuvat voisivat olla mistä tahansa nykyaikaisesta ympäristödokumentista.

On ilmeistä, että Soylent Green oli 1970-luvulla aikaansa edellä. Upea näyttelijä, elokuvan aikaan lähes kuuro ja syöpää sairastanut Edward G. Robinson kuoli vain pari viikkoa viimeisen kuvatun kohtauksensa jälkeen, ja kohtaus on sen veroinen – oodi elämälle. On sääli, ettei tällaisia elokuvia oikein enää tehdä.