Author Archives

by

Weird Science (1985) ***

Teini-ikäisenä katselin iltapäivisin innoissani Weird Science -tv-sarjaa, jossa nörttipojat loivat tietokoneella unelmiensa naisen, joka yllättäen tulikin lihaksi ja alkoi toteuttaa poikien toiveita. Frankensteinista lainattiin ikoninen kohta, jossa tohtori huutaa ”It’s alive, alive!” Sarja perustuu elokuvaan, jota jostain syystä en ole tullut katsoneeksi ennen kuin nyt.

John Hughes kirjoitti 1980-luvun puolivälissä lukuisia nuorisokuvauksia ja ohjasi niistä muutamia. Tämä ja syystäkin maineikkaampi The Breakfast Club tulivat ulos peräkkäin. Breakfast Clubin tasolle leffa ei tosiaan yllä.

Vaikka kyseessä on nörttiduon sympaattinen kasvutarina, joka tarjoaa idyllistä 1980-lukuista kuvastoa, ei lopputuloksen naiiviutta voi täysin sulattaa. Nuoret, nykyään kuuluisat Bill Paxton ja varsinkin suosittuna kundina tärkeilevä Robert Downey Jr. huvittavat. Pääparin toimintakin on jokseenkin sujuvaa, mutta tv-sarjan näyttelijäkaksikko pääsee muistikuvieni mukaan tulkinnassaan pidemmälle.

Kiinnostavia eroavaisuuksiakin elokuvan ja sarjan välillä on: sarjassa unelmien Lisa on välillä melkoinen moraalinvartija, siinä missä elokuvassa hän uhkaa aseella teinin vanhempia, ellei tämä pääse bileisiin ja taikoo tämän isovanhemmat katatoniseen tilaan, kun ovat tylsimyksiä. 10 vuotta ja 1990-luku toivat leidille mukanaan lastenvahtivelvoitteen, vaikka alkuteoksen typykkäkin muuttuu elokuvan loppua kohden varsinaiseksi Maija Poppaseksi. Hänelle suurin huolenaihe on kuitenkin se, etteivät pojankoltiaiset osaa olla cool.

IMDB tarjoili pikaisella selailulla hauskan triviatiedon: 1994-1997 pyörineen tv-sarjan päähenkilö Wyattia näyttelevä Michael Manasseri on tuottamassa parhaillaan ensi vuonna valmistuvaa elokuvaa, jonka pääosassa nähdään alkuperäisleffan Lisa, vain harvakseltaan Weird Sciencen jälkeen näytellyt Kelly LeBrock.

by

Words, The (2012) ***½

Elokuva on kolmelle eri kerronnan tasolle rakennettu moraalinen tutkielma omien valintojen takana seisomisesta. Dennis Quaid lukee kirjoittamaansa kirjaa hahmoista, jotka käyvät läpi toista kirjaa. Quaidin hahmoista toinen on nuori, Bradley Cooper, ja toinen vanha, Jeremy Irons. Elokuvassa alusta asti merkittävässä roolissa oleva kertojanääni tuntuu jotenkin falskilta, mutta kun ääneen pääsee Irons, on tämä murhe pois pyyhitty. Näyttelijä kannattelee elokuvaa ja saa uskomaan sanoihinsa. Myös pienemmän roolin tekevä Quaid tekee tässä yhden parhaista töistään – hän onnistuu tuomaan pienillä eleillä esiin hienompiakin vivahteita, jotka ovat hahmon läpikäymissä arvuutteluhenkisissä kohtauksissa henki ja elämä. Cooper ei kuitenkaan pysty pitämään kollegoittensa tasoa yllä, valitettavasti.

Elokuvan perusajatuksella on jonkinasteista hengenheimolaisuutta Rikoksen ja rangaistuksen kanssa, mutta yhtä heitteille päähenkilö ei jää. Pehmentelyn jälkeen hypätään uuteen kysymykseen totuuden ja fiktion välillä tasapainottelusta. Käsiteltävät asiat ovat mielenkiintoisempia kuin mitä niistä saadaan irti. Näin monimutkainen paletti tarvitsisi etevämmän käsikirjoituksen noustakseen täyteen loistoonsa. Nyky-Hollywoodilaiseksi pläjäykseksi näin kunnianhimoista yritystä sopii kuitenkin taputtaa olalle.

by

Premium Rush (2012) *½

Mission Impossiblen jälkeen otteensa hukannut käsikirjoittaja David Koepp kokeilee taas kerran siipiään kirjoittamansa tekstin ohjaksissa, laihoin tuloksin. Jos New Yorkin holtittomista pyöräläheteistä kertova elokuva jossain onnistuu, on se siinä, että alipalkatut asfalttiviidakossa sotkijat saavat vihat päällensä. Tarina on onneton pyörittely, johon pyritään tuomaan entistä enemmän vauhdin hurmaa rikkomalla kronologiaa ja hyppelemällä parin tunnin aikaskaalalla ympäriinsä. Nämä kikkakolmoset eivät tuo paketille mitään lisäarvoa, päinvastoin. Usein hyviin elokuviin eksyvä Joseph Gordon-Lewitt tekee tässä roolivalinnassa pahan virheen, samoin Michael Shannon, joka tuntuu huomanneen asian jo kuvauksissa.

by

Bourne Legacy, The (2012) **

Bourne-trilogian käsikirjoittaja Tony Gilroy pääsi vihdoin ohjaajan penkille, kun kaksi jälkimmäistä osaa ohjannut Paul Greengrass päätti jättää sarjan taakseen. Uusi, neljäs elokuva on jokseenkin kummallinen – nimihenkilöä esittävä Matt Damon ei ole mukana, vaan elokuva esittelee uuden sankarin ja avaa hieman lisää trilogian esittelemää kuviota, jossa Yhdysvaltain hallituksen tiedusteluprojektit lähtevät käsistä.

Elokuva alkaa intensiivisesti, pitää katsojaa hyvin kiristyvässä otteessaan… ja sitten päästää irti. Keskivaiheilla alkaa loputon takaa-ajo, jonka jälkeen elokuva vain loppuu. Tuntuu siltä, kuin käsikirjoittaja olisi mystisesti lopettanut hommansa puoliväliin.

Jeremy Renner on uusi sankari, jonka suoritusta ilmentää hyvin sana mukiinmenevä. Jos Renner olisi britti, voisi hänet hyvin kuvitella mielikuvituksettomaksi valinnaksi uudeksi James Bondiksi Pierce Brosnanin jälkeen. Mies on jokseenkin hajuton ja mauton, symppis joka hoitaa homman.

Juttu haisee kaikin puolin välityöltä, jonka tarkoitus on lähinnä pitää Bourne-nimi ihmisten mielissä sillä välin, kun mietitään, jatkaisiko Matt Damon kuitenkin vielä uuteen seikkailuun.

by

Ted (2012) *½

Toiseksi lentokoneleffaksi valikoitui tämä huumoripläjäys, jossa Family Guyn luoja kokeilee siipiään live action -elokuvan parissa. Valinta oli oikea, sillä elokuvalla ei ollut juuri mitään annettavaa. Kyseessä on puhkikaluttu aihe, lapsellisen kolmekymppisen kasvutarina, jossa tuoreutta haetaan heittämällä maagisesti toteutunut lapsuudentoive, eläväksi muuttunut pehmolelu kämppikseksi poikamiesboksiin. Lopputuloksessa on kuitenkin yhtä paljon omaperäisyyttä kuin päähenkilön nimessä – sehän on John.

by

Rio (2011) **

Ice Agen tekijöiden jokseenkin mitäänsanomaton ja persoonaton animaatio lintujen seikkailuista Rio de Janeirossa tuli katsottua 12-tuntisella lennolla Singaporesta Helsinkiin. Harmitonta kamaa, ja kun Aasiassa tuli nähtyä Angry Birdsejä ties millaisissa konteksteissa, oli sinänsä piristävää nähdä piirrettyjä lintuja, jotka eivät liity tähän ilmiöön mitenkään.

by

Skyfall (2012) ***½

James Bondin 50-vuotinen taival huipentuu elokuvaan, jossa Daniel Craigin näköinen 007 tavataan kolmatta kertaa. Skyfall on noussut jo nyt sarjan parhaiten myyneeksi teokseksi ja Suomessakin leffa on kiikkunut listojen kärjessä ja puolustanut paikkansa Helsingin Tennispalatsi 1:ssä jopa Twilight-sarjan päätösosaa vastaan menestyksekkäästi.

Kun ohjaajan ja näyttelijöiden nimiä julkaistiin, olin innoissani. Innostus ei ollut turhaa, sillä Sam Mendesin hallittuja otteita seuratessa epäonnistunut Quantum of Solace on muisto vain ja Javier Bardemin hurja tulkinta nousee kertaheitolla ikimuistoisimpien Bond-pahisten joukkoon.

On ilmeistä, että ohjaaja on elokuvasarjan fani. Hetkittäin tulin miettineeksi, olisiko hän ehkä halunnut ennemmin tehdä oman elokuvansa Craigin sijaan jonkun vanhemman näyttelijän kaudella, niin vahvaa on imu sarjan perinteitä kohti. Sitten tajusin, että kyse on jostain ihan muusta. Enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa Bondissa Skyfallissa pyöritään yhden temaattisen käsitteen ympärillä. Se on uusi avara maailma, jossa oma asema joutuu kyseenalaistetuksi.

Klassinen James Bond will return -lause muutetaan tässä elokuvassa lihaksi. Onko aika ajanut kuolemattomasta agentista ohi vai onko loputon uudistuminen mahdollista? Vaikka olisikin, kuka omaa sisintä enää tuntee? Mitä mistään on jäljellä? Näiden kysymysten pohdiskelu on tärkeässä roolissa elokuvassa, jota on nautinto seurata matkalla läpi toinen toistaan upeampien, vanhan ketun Roger Deakinsin sommittelemien kuvien.

Skyfall ei nouse intensiteetiltään tai tunnelmaltaan Casino Royalen tasolle, mutta kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa, pidin siitä kovasti. Jopa niin paljon, että halusin nähdä sen uudelleen. Mutta kun niin tein, olin joko yksinkertaisesti väärässä mielentilassa, tai jotain oli kadonnut. Elokuva ei enää iskenyt samanlaista kipinää.

Tarina on melko kiinnostava ja hahmojen piirteitä hahmotellaan tyypillistä paremmin esiin. Elokuvan loppuosuus on suorastaan epäortodoksinen perinteisesti hyvin staattista kaavaa noudattaneille Bondeille. Tämä tuoreus saattaa kuitenkin jäädä väliaikaiseksi, sillä aivan finaalissa elokuva jättää kaiken taakseen ja taantuu jopa niin, että sarjaa voisi periaatteessa jatkaa Dr. No:lla (1962), jolloin Craigin Bondit toimisivat muun elokuvasarjan prequel-trilogiana.

Seuraavaa elokuvaa ajatellen tämä saattaa olla huolestuttavaa, mutta se on sen seuraavan elokuvan ongelma. Craig-Bondin tarina on tavallaan jo paketoitu.

by

Quantum of Solace (2008) **½

Hienoiseen cliffhangeriin lopetetun Casino Royalen tarinaa haluttiin jatkaa sarjan seuraavassa osassa. Tämä ratkaisu osoittautuu huonoksi, sillä se leimaa kokonaisvaltaisesti Quantum of Solacea. Se on kaikilla osa-alueilla edeltäjäänsä jäljessä. Katkeroitunut Bond on yksiulotteinen hahmo, joka hyppelehtii parvekkeelta toiselle listien porukkaa. Herkullisten henkilökohtaisten jännitteiden sijaan toimintaa motivoidaan vain sillä, ettei Bolivian öljy- tai vesivaranto karkaisi rikollisten käsiin. Viittauksia edellisen elokuvan hahmoihin, tapahtumiin ja niiden merkityksiin tulee vastaan tuon tuosta. Lopulta kaikesta jää tunne, että elokuva on kuin jokin dvd-extra; pitkä epilogi Casino Royalille. Tarinaa ei selvästi oltu mietitty ajoissa ensimmäistä elokuvaa pidemmälle, eikä käsikirjoituslakon alla rähmittyä jatkoa saatu toimimaan. Uusi elokuva olisi pitänyt aloittaa puhtaalta pöydältä.

Ohjaaja Marc Forsterin hektinen näkemys ei liioin helpota tilannetta: hän pyrkii iskevyyteen silpomalla kuvia minkä ehtii. Elokuvan kuvien keskipituus onkin varmasti Bond-historian lyhyin. On ihmisiä, joille toimintakohtauksen rakennuspalikoiksi riittävät meteli ja ryminä, mutta itse arvostan koreografiaa, viimeisteltyä rytmikkyyttä ja harkittuja kompositioita suhteessa liikkeeseen. Tällaista kuvaa Royale tarjoaa yllin kyllin – vauhdista tinkimättä. Huomenna on sitten luvassa neljän vuoden miettimistauon jälkeen teattereihin saapunut, Sam Mendesin nimekkäällä castilla varustettu Skyfall. Totisesti toivon, että virheistä on opittu.

by

Casino Royale (2006) ****½

Daniel Craigin kolmas James Bond -elokuva sai tänään ensi-iltansa ja käyn katsomassa sen ylihuomenna. Päätin virkistää muistia katsomalla alle saagan uusimman tulokkaan kaksi ensimmäistä edesottamusta.

On heti kättelyssä sanottava, että Casino Royale on paras näkemäni Bond, siitä ei ole epäilystäkään. Katsoin elokuvan nyt jo neljättä kertaa, mutta se tuntui vielä paremmalta kuin ennen. Elokuvassa on kaikki, mitä legendaariselta agenttiseikkailulta sopii toivoa. Se ei ole toki täydellinen, mutta Bond-elokuvaksi arvosana, johon nyt päädyin, on suorastaan huikea. Martin Campbell on keskinkertainen ohjaaja ja käsikirjoittajat Pierce Brosnanin elokuviakin kynäilleitä, enkä tarkalleen osaa sanoa, missä syy onnistumiseen piilee, mutta jotenkin vain palaset loksahtelevat kohdilleen. Toimintakohtaukset, etenkin alun huimaava tasohyppely, ovat hienoa seurattavaa ja niiden tehoa pönkittävät reilusti annostellut nautiskelevat suvantojaksot, joiden avulla hahmoista saadaan parempi ote.

Luulen, että tärkein ässä hihassa on Daniel Craigin ja Eva Greenin hienovireinen kemia, joka lyödään tulille loistavasti kirjoitetussa ensimmäisessä kohtaamisessa. Liekkiä kasvatetaan jatkuvasti matkan varrella. Ratkaisevaa on se, että Vesper Lynd ei ole mikään Bond-tyttö, vaan ensimmäinen nainen, joka jättää sankarin sanattomaksi. Siksi elokuvan upein kohtaus, herkkä hetki kaksikon välillä, iskee sähköimpulssin tavoin, mutta silti varkain.

Bond-näyttelijöiden joukossa Craigia nimitetään tylyksi, kylmäksi Bondiksi, mutta vaikka Roger Mooren camp-Bondista ollaankin kaukana, ei huumori suinkaan loista poissaolollaan. Sitä vain käytetään hillitysti ja hallitusti. Craigin 007 on veijari siinä missä edeltäjänsäkin, mutta heidän sijastaan tällä miehellä on myös menneisyys ja arpia, jotka eivät niin vain parane.

by

Killer Joe (2012) **

Lähinnä romanttisista komedioistaan tunnettu Matthew McConaughey nähdään tässä indie-pläjäyksessä siistiin ulkokuoreen verhottuna hirviönä; stetsonpäisenä poliisina, joka sivubisneksenä tappaa ihmisiä rahasta. Hahmon mielenkiintoista, hieman Dexter-tyyppistä ristiriitaa ei avata yhtään, eikä poliisiasema vilahda elokuvassa kuin kerran lyhyesti. Sen sijaan keskitytään yksinkertaiseen white trash -uusperheeseen, jonka poika on huumejengille velkaa ja keksii, kuinka äidin henkivakuutus voisi olla avain onneen.

Elokuvan parhaat hetket ovat McConaugheyn monologeissa ja tämän yhteisissä kohtauksissa Juno Templen esittämän, omissa maailmoissaan kulkevan perheen Dottie-tytön kanssa, joka palkkatappajalle annetaan vakuudeksi. Heti kun ilmassa leijuva väkivallan potentiaali muuttuu ajatuksista teoiksi, kaikki menettää kuitenkin merkityksensä. Homma äityy suoranaiseksi mässäilyksi, eikä leffasta jää lopulta oikein mitään käteen.