Author Archives

by

On the Road (2012) ***½

Jack Kerouacin legendaarisen omaelämäkerrallisen teoksen (jota en ole lukenut) pohjalta saatiin vuosikymmenten väännön jälkeen lopulta aikaiseksi elokuva, joka hengittää kivasti 1940-1950 -lukujen taitteen boheemielämää ja beat-sukupolven mentaliteettia. Hulivilirenttu ja elämää täynnä oleva Dean Moriarty (jota Marlon Brandon piti alunperin esittää) puhaltaa elämää myös elokuvan avioeron rikkomaan päähenkilöön Sal Paradiseen. Kaksikon kohtaaminen San Franciscossa muodostuu Paradisen elämän käännekohdaksi ja reissut halki Yhdysvaltojen ja lopulta aina Meksikoon asti alkavat. Takapenkillä istuu kiehtova Marylou, joka vetoaa kumpaiseenkin nuoreen mieheen, mutta on tietenkin Moriartyn omaisuutta. Näyttelijät tekevät hyvää työtä hahmojen levottomuuden ja ailahtelevaisuuden kanssa.

Elokuva pysähtelee välillä hieman nuokahtaen, mutta lähtee sitten taas käyntiin. Tyyli tavallaan sopii roadmovielle, mutta käsittääkseni alkuteoksella ei ole tapana samalla tavalla päästää välillä otteestaan. Eniten häiritsee kuitenkin elokuvan lopetus, jossa ilmeisesti tavoitellaan sekä kaihoa menneeseen että tarvetta siirtyä eteenpäin, mutta jotenkin näyttelijäntyöstä näistä paistaa läpi kylmästi vain jälkimmäinen.

by

Dark Knight Rises, The (2012) ***

Christopher Nolanin jäähyväiset 2000-luvun synkälle Batmanille nähdään trilogian kelvollisessa päätösosassa. Jo lähtökohtaisesti oli melko selvää, ettei Heath Ledgerin huimaa Jokeri-show’ta noin vain ylitetä, niinpä tilalle kannetaan järkälemäinen köntti Bane, joka puolestaan saa vastapainoksi aistikkaan kissanaisen (Anne Hathaway, jota kerrankin katselee ilokseen – hahmo tekee elokuvalle hyvää). Ensimmäisistä julkaistuista kuvista lähtien Banen kasvonaamio toi väistämättä mieleeni surullisenkuuluisan goatse-meemin. Elokuvalle kunniaksi kuitenkin lausuttakoon, ettei itse leffassa maski siltä niin pahasti näyttänytkään.

Rises kuvaa lopun alkua ja loppua, ”there’s a storm coming” once again. Mutta ennen kaikkea se henkii elokuvatrilogian loppua. Elokuva muodostaa väkipakolla yhtymäkohtia ennen kaikkea trilogian avajaisosan kanssa, jotta kokonaisuudesta tulisi viimeistellympi paketti ja jotta voitaisiin puhua ympyrän sulkeutumisesta siististi. Tämä jää selväksi riippakiveksi leffalle, joka olisi todennäköisesti päässyt paremmin vauhtiin, jos sarjan osat olisivat suosiolla jätetty enemmän standaloneiksi aiempien Batman-elokuvien tavoin.

Muutamia oudosti läpipäästettyjä, kehnoja näyttelijäsuorituksia (Marion Cotillard) ja ilmiselvien asioiden turhaa puhkiselittämistä lukuunottamatta leffa rullaa mukavasti eteenpäin ja kulkee sarjan aiempien osien tasolla.

by

Exit Through the Gift Shop (2010) ****

Videokamera käteen kasvaneena ympäriinsä kuljeskeleva Thierry Guetta etsii itseään katutaiteen maailmasta. Nimimerkkien takaa tagejaan suihkuttelevat starat taipuvat yksi toisensa jälkeen harmittoman, auliin auttavaisen ja tyhmänrohkean ranskalaisen linssin eteen, sitä suurinta lukuunottamatta. Kun Banksy sitten lopulta osuu kohdalle, kamera kääntyykin toisinpäin.

Tämä hauska ja outo, äkkiväärä dokumentaari sisältää konekiväärikomedian verran uskomattomia käänteitä. Banksyn taideteokset ovat aina herättäneet keskustelua. Hiljattain Catfishin nähneenä ajatukset ajelehtivat pakostakin spekuloimaan kokonaisuuden totuuspohjaa. Banksy itse on vakuuttanut elokuvan ja päähenkilön tarinan olevan totta. Elokuvassa alkunsa saava Mr. Brainwash on kuitenkin niin absurdi tapaus, että kyseessä saattaa olla Banksyn suurin vedät…taideteos.

by

Red Lights (2012) **

Hieman The X-Files -sarjan hengessä mentalistien ja vastaavien sekaan sukeltava elokuva esittelee skeptikon apureineen. Parivaljakko matkaa ympäriinsä tavaten ihmisiä, jotka väittävät omaavansa yliluonnollisia kykyjä, todetakseen väitteet vääriksi. Sigourney Weaverin ja Robert De Niron kaltaiset nimet komeilevat elokuvan krediiteissä, mutta se ei auta elokuvaa nousemaan suosta, johon se itsensä ajaa. Hieman hämmentävän alun jälkeen homma alkaa vähitellen levitä kasaan ja seuraavat käänteet ovat huonolla tavalla selittämättömiä ja kummallisia. Sokean männävuosien illuusiostaran palaaminen parrasvaloihin tuo mukanaan testit laboratorio-oloissa, mikä puolestaan tuo mieleen Columbo-sarjan samaa aihetta käsitelleen jakson. Elokuvassa on muutama hyvä hetki, jotka herättävät toivoa paremmasta, mutta turhaan. Rodrigo Cortésin edellinen elokuva Buried oli paljon hallitumpi tapaus. Se toisaalta tapahtuikin lähes kokonaisuudessaan ruumisarkussa maan alla.

by

Puhdistus (2012) ****

Nimekkäiden jenkkiartistien musiikkivideo-ohjaajana uraa luonut Antti J. Jokinen sai ohjattavakseen viime vuosien merkittävimmän kotimaisen kirjatapauksen. Alkuteosta lukemattomana tarkempaan vertailuun en voi lähteä, mutta luonnollisesti mutkia on täytynyt vetää suoriksi. Se on kuitenkin tehty tyylillä, sillä elokuva on varsin huoliteltu, eheä paketti ensimmäistä ja viimeistä kuvaa myöten.

Ohjaajavalinta hankkeelle on hyvä, sillä aikakausien väliset siirtymät ja yhtymäkohdat, sota-ajan Viron julmuuksien esillepano ja henkilöohjaus ovat kaikki hyvin hallussa. Jokinen käyttää nimekkäitä näyttelijöitä kaikissa tärkeissä rooleissa, mutta ylitse muiden nousevat tärkeimmät kaksi, eli Laura Birn ja Liisi Tandefelt, jotka tulkitsevat samaa hahmoa nuorena ja vanhana. He hengittävät samaa ilmaa, aistivat samoja hajuja. Puhdistus on ehdoton valonpilkahdus Solar Filmsin varsin vaihtelevan tuotannon joukossa – eeppisyydessään kansainvälisen tason elokuva, jollaisia soisi tehtävän Suomessa enemmänkin.

by

Magic of Belle Isle, The (2012) ***

Legendaarisen Stand by Me -elokuvan ohjanneen Bob Reinerin ohjaukset ovat pitkälti koskettavia draamakomedioita ja samaan lokeroon osuu myös ”Re-Coming of Age” -taglinella kulkeva viimeisin teos. Morgan Freemanin charmin ja Sidewaysin tutuksi tekemän Virginia Madsenin lempeyden varaan rakentuva elokuva on omituisella tavalla tyynen ajelehtiva. Hollywoodin vannottamia konflikteja ei tarinassa ole tai ne ratkeavat vaivattomasti, änkyrä katkeroitunut ukko sulaa helposti ilman dramaattisia käänteitä ja kaikki vain soljuu eteenpäin. Reinerin käsikirjoituksen naiivi ote kostautuu etenkin Madsenin äitihahmon kolmen tyttären epäuskottavassa luonnehtimisessa, mutta välillä se myös toimii. Jopa siinä määrin, että elokuvan romanttisin kohtaus koskettaa oikeasti.

by

Dark Shadows (2012) **½

En ole katsonut Tim Burtonin elokuvia Big Fishin jälkeen, nyt ajauduin tsekkaamaan tämän. Aina omanlaisensa maailman rakentava ohjaaja ei oikein pääse vauhtiin ja hämmentelee soppaansa viime vuosien vampyyrivillityksistä tuttuja elementtejä, noitia ja ihmissusia keskenään lopulta varsin persoonattomalla tavalla. Jutun pitäisi ilmeisesti olla suuri rakkaustarina, mutta ajaton sydämen liekki suorastaan unohtuu muun tiimellyksen keskellä.

Johnny Depp ei ole totutunlaisessa iskussa, ja muukin tähtikaarti tuntuu jotenkin vetävän rutiinilla sen sijaan, että tunteet olisivat pelissä. Vain Michelle Pfeiffer nousee elokuvan tavoitteleman goottilaisen tunnelman tasolle. Johtuneeko muut harhailut käsikirjoituksesta, jonka ainoa varsinainen hienous tuntuu olevan Deppin parinsadan vuoden takaa kaivetuissa vanhan ajan repliikeissä? Kovat nimet saavat rutiinillakin elokuvan aikaan, mutta tällaiselta katraalta sopisi odottaa enemmän.

by

Lockout (2012) *½

Kaipasin sairastelun keskelle aivotonta menoa, ja sitä tarjoilikin Lockout, jonka päätin katsoa vain siitä syystä, että olen kovasti nauttinut brittiläisen Joseph Gilgunin roolisuorituksista This is England -elokuvassa ja siitä poikineissa tv-minisarjoissa. Loogisuudet ja uskottavuudet heti kättelyssä romukoppaan heittävässä Hollywood-pläjäyksessä Gilgunilla ei tietenkään ole kaksinen rooli, vaan hänen ulottuvuuksistaan käytetään vain yhtä. Only fleshwound -päähenkilönä machoilee Guy Pearce, joka tuomitaan syyttömänä lähitulevaisuuden maan kiertorataa kiertävään vankilaan, jossa vangit on syväjäädytetty. Presidentin tyttären vierailun aikana kaikki menee kuitenkin pieleen ja Pearce saa mahdollisuuden armahdukseen pelastamalla ensimmäisen tyttären helvetistä. Jos osaa tuijottaa ruutua ajattelematta yhtään mitään, tämän katsoo kyllä.

by

Men in Black 3 (2012) ***½

Täysin epäonnistuneen jatko-osan jälkeen suhtauduin hyvin skeptisesti Tommy Lee Jonesin ja Will Smithin tähdittämään koomisen avaruusolentosaagan kolmanteen tulemiseen. Mahdollisesti juuri siksi katsomiskokemus oli erittäin positiivinen, sillä elokuva nousee tasoltaan muistikuvieni mukaan alkuperäisen elokuvan rinnalle. Aikamatkustelu toimii kokonaisuudessa kivasti, eikä se jää pelkäksi kikkakolmoseksi, vaan ratkaisulle on, vaikkakin varsin primitiiviset, yhtä kaikki hahmonrakennukselliset perusteet, mikä on tällaisessa temmellyksessä iloinen yllätys. Josh Brolin tekee loistosuorituksen nuorena Jonesina, eikä käsikirjoitusongelmista kärsineen tuotannon lopputuloksessa ole yhtään niin vakavia ongelmia kuin vaikkapa kesän toisessa blockbusterissa, Prometheuksessa.

by

Get the Gringo (2012) *

Mel Gibsonin versiossa Prison Break -tv-sarjan 3. kaudesta ollaan cooleja koko rahan edestä. Gibsonin nimihahmo päätyy korruptoituneeseen vankilaan, jota suopea diktaattori hallitsee kapitalistisin ottein. Alusta asti on selvää, että hahmolle ei koskaan voi käydä mitään ja hän selviää mistä tahansa, mutta Gibsonin versio tällaisesta Jack Sparrow’sta ei ole koominen, se onnistuu vain ärsyttämään. Kuvassa näkyviä asioita ääneen toteava Gibsonin kertojanääni ei yhtään auta asiaa. Prison Break oli 3. kaudella jo menettänyt paljon otteestaan, mutta silti se teki kaiken paremmin kuin tämä elokuva. Älä vaivaudu katsomaan.