Syyskuun 11. päivän terroriteoilla on rahastettu jo kymmenen vuotta. Tällä kertaa asialla on Tom Hanksin ja Sandra Bullockin nimillä varustettu draama, joka virkistävästi tarttuu Aspergerin syndroomaan päin kallellaan olevan pojan näkökulmaan ”pahimman päivän” jättämien haavojen nuoleskelussa. Isänsä pojalle kaikella on tarkoituksensa ja poika kehittää monimutkaisen palapelin ratkaistakseen isän tavaroiden joukosta löytyvän selittämättömän avaimen arvoituksen. Tavallista mielenkiintoisempi päähenkilö on autismin häivähdyksestä huolimatta varsin harmiton tapaus ja elokuva melko tyypillistä Hollywoodia.

Tästä syystä monien jenkkikriitikkojen taipumus teilata elokuva tylyn ja kylmäkiskoisen päähenkilön takia lähinnä huvittaa. ”Samaistumispinta jää ohueksi.” Saisivat astua joskus toimistoistaan ulos ja ottaa selvää, millaisia ihmisiä maailmassa onkaan. Tyhmintä elokuvassa on se, että pari kohtausta heittävät tähtinimet loistavat krediiteissä. Ensimmäisinä tulisi mainita elokuvan varsinainen pääpari, 15-vuotias Thomas Horn ja jo 83-vuotias Max von Sydow, joka tyylittelee puhekyvyttömän vanhuksen roolissa.

Christopher Nolanin Batman Begins on aikansa tuote. Sekä supersankarielokuvilla että niiden rebooteilla, uudelleenkäynnistyksillä, on jo pitkään mennyt lujaa. Ajatus on se, että aiemmat tuotokset sivuutetaan ja aloitetaan puhtaalta pöydältä. Nolanin kolmiosainen panos tähän buumiin on kelpo suoritus, muttei ala kovin kummoisesti. Yön ritarin taustatarina ”kerrotaan vihdoin kunnolla”. Taustoituksella ei ole kuitenkaan päähenkilölle paljonkaan annettavaa. Upporikas Bruce Wayne pelkää lepakkoja ja vihaa rikollisia lapsuuden traumaattisten kokemusten takia ja käy itämaissa oivaltamassa, että pelot on voitettava pärjätäkseen elämässä. Ja niin oikeutta naiivin konservatiivisesti puolustava lepakkomies saa alkunsa – kaikeksi onneksi viholliset ovat mustavalkoisia pahiksia.

Kiinnostavammalta teemalta kuin itsensä ylittäminen tuntuisi tässä pojan luoviminen isänsä saappaissa ja kaksoiselämän varjopuolet, mutta valitettavasti näistäkään aiheista ei revitä mitään uutta irti. Enemmän keskitytään lentelemään ilmojen halki, mätkimään, räjäyttelemään ja heittelemään one-linereita.

Päähenkilö ei vaikuta inhimilliseltä oikein missään vaiheessa. Hahmon ainoa heikko lenkki, lepakkojen säikkyminen kun on lähinnä refleksi – ja senkin hän voittaa alkaessaan Batmaniksi. Jos elokuva olisi siis todella tällainen kasvutarina, niin elokuvan keskivaiheilla nähtävä mahtipontinen kuva, jossa Batman nousee luolassa lepakkojen keskellä pelkojaan uhmaten seisomaan, olisi looginen päätös tarinalle. Sen jälkeen päähenkilö ei nimittäin kehity.

Näyttelijänsuorituksissa on paljon hakemista kautta linjan, vain vanhemman sukupolven tähtinimet hoitavat hommansa rutiinilla. He eivät toisaalta paljon olekaan esillä. Perusvarmaa tavaraa Nolan kuitenkin tekee. Tarina kulkee sujuvasti, eikä juttuun pitkästy. Myös visuaalinen tyyli erottuu muiden blockbuster-elokuvien joukosta edukseen tummasävyisyydellään.

Katselin elokuvan uudelleen nyt, kun loputtomiin rummutettu kolmas osa on saapumaisillaan teatteriin. Edessä on siis seuraavaksi syy siihen, miksi kolmatta osaa rummutetaan: Heath Ledgerin ikimuistoiset hyvästit tälle todellisuudelle.

Falklandin sodan jälkimainkeihin vuoteen 1983 sijoittuva elokuva on koskettava, lämmin kasvukertomus englantilaisen pikkukaupungin kiusatusta koulupojasta Shaunista, jonka skinhead-porukka yllättäen hyväksyy omana itsenään, kunhan kutrit ajellaan ja buutsit löytyy. Yhteinen hauskanpito saa vakavamman vireen, kun porukan sisällä asetetaan vastakkain skinhead-liikkeen alkuperäinen 1960-luvun työläishenki ja tuoreempi, uusnatsiutta muistuttava poliittinen rasismi. Ryhmän jäsenet joutuvat pohtimaan, missä mielessä oikeastaan aatteen takana seisovat, vai seisovatko. Taitavasti komedian ja vakavamman draaman välillä tasapainotteleva pisteliäs 80-luvun nuorisokuvaus on neljä vuotta valmistumisensa jälkeen poikinut kaksi neliosaista minisarjaa, jotka tarjoavat lisää katsottavaa samoilla, herkullisilla hahmoilla.