Kun ottaa huomioon, millaisen suunnitteluhelvetin keskelle David Fincher astui ensimmäisen pitkän elokuvansa, Alien-sarjan kolmannen osan kohdalla, kuinka studio teki kaikkensa hankaloittaakseen tuotantoprosessia ja kuinka se kuvausten jälkeen leikkeli elokuvaa oman tahtonsa mukaan, on nostettava hattua sille, kuinka paljon elokuvassa on silti sitä Fincheriä, josta hän myöhemmissä elokuvissaan on tullut tunnetuksi. Käsikirjoituksesta oli kirjoitettu useita versioita ja pari eri ohjaajaakin, mukaanlukien Renny Harlin, olivat mukana hankkeessa pitkän aikaa, kunnes Fincher tuli kuvioihin.

James Cameronin Aliens on sinänsä luonteva lopetus Alien-sarjalle, alkuperäinen planeetta tuhotaan ja päästään turvallisesti kotimatkalle. Kolmas osa kuitenkinsivuuttaa kakkosen lähes tyystin tappamalla päähenkilöä lukuunottamatta kaikki henkiinjääneet hahmot kättelyssä. Yhtä lailla valitettavasti se käy säälittä myös omien hahmojensa kimppuun. Charles Dancen karismaattinen lääkäri on nimittäin elokuvasarjan kiinnostavimpia tuttavuuksia.

Efektipuolella elokuva on kovin kaksijakoinen. Laajempaa hirviön liikettä vaativat kuvat toteutettiin rotoskooppaamalla ja stop-motion -tekniikalla bluescreeniä vasten, niinpä ne kuvat näyttävät paljon kehnommilta kuin jopa 13 vuotta aiemmin tehdyn alkuperäisen elokuvan puvustukselliset hirviötehosteet. Sen sijaan kuvat tuhoutuneesta androidista, joka herätetään henkiin, ovat erittäin vakuuttavan näköisiä. David Fincher jätti lopulta koko elokuvan vaille tunnustustaan. Lopullinen elokuva jäi kauaksi hänen omasta visiostaan. Harmi.

Catfish on fiktiivinen dokumentti väitetyistä todellisista tapahtumista, jotka paljastuvat fiktioksi. Vai onko dokumentti totta? Sen kysymyksen ympärille rakentuu koko elokuva, jossa valokuvaaja saa yhteydenoton tauluja maalaavalta pikkutytöltä. Yhteydenpito jatkuu Facebookin, puheluiden ja tekstiviestien välityksellä. Valokuvaaja ihastuu pikkutytön isosiskoon ja juttelee myös perheen äidin kanssa. Lopulta asiat saavat outoja käänteitä ja on pakko selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Valokuvaajan halpaa handycam-jälkeä kuvaava dokumentaristi-veli seuraa tapahtumia yötä päivää ja katsoja joutuu hymistelemään mukana epäuskoisen virneen ja hämmennyksen vallassa. Jutun haluaa nähdä loppuun, vaikka koko ajan tuntuu vahvasti siltä, että koko homma on puuta heinää.

Ylellä esitetty hollantilaisdokumentti eutanasiasta seuraa kolmen lääkärin näkökulmasta armokuolemaa hautovien, vaikeasti sairaiden ihmisten viimeisiä kuukausia ja mietteitä, jotka kuolema herättää molemmin puolin.

Haastattelupainotteinen lähestymistapa on poikkeuksellisen osuva ratkaisu naisen kohdalla, joka on menettänyt kykynsä kommunikoida puheella tai lopulta edes liikkeellä. Tekijät kunnioittavat kohteitaan ja heidän läheisiään niin paljon, että elokuva jää lopulta hieman etäiseksi, mutta välittää silti oleellisen. Päätös ei koskaan ole helppo.

Poliittinen satiiri on vaikea alue, paitsi ylipäätään tekijöille, myös minulle katsojana. Politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkoivat kiinnostaa minua varsin myöhään, enkä koe vieläkään olevani asioista niin perillä kuin olisi tarpeen. Vielä ongelmallisempaa on kansainvälisen politiikan koukeroiden perässä pysyminen, vaikka maat olisivatkin niin tuttuja kuin Yhdysvallat tai Iso-Britannia. Tämä tekee tällaisen elokuvan arvostelusta haasteellista. Asiaa ei liioin helpota Alan Sorkin -tyyppinen konekivääridialogi, jota In the Loop suosii.

Poliittisten satiirien luonteelle ominaista tuntuu olevan tietynlainen naiivius ja yliampuvat, epäuskottavatkin hahmot, jotka syntyvät tekijöiden piirtäessä karikatyyreja poliitikoista. Aihepiiristä kaikkien aikojen suosikkini on Kubrickin yliveto Dr. Strangelove, jossa tämä piirre on myös läsnä, muttei häiritse. In the Loopissa valitettavasti häiritsee. Muuten elokuva on varsin mieluinen kokemus ja erityismaininta on annettava aina loistavalle James Gandolfinille, joka taas kerran pesee koko porukan.

Enemmän tai vähemmän dokumentaarinen lähestymistapa kauhuelokuvaan on ollut jonkinasteisessa suosiossa Blair Witch Projectista (1999) lähtien. Paranormal Activityt ja muut kokeilut ovat olleet samaa sarjaa, mutta Lake Mungo on ensimmäinen konkreettisesti oppikirjamaisen perinteisen haastatteludokumentin muotoon tehty kauhuleffa, joka pitää tinkimättömästi linjastaan kiinni alusta loppuun. Tyypilliseen säikyttelyyn ei sorruta, vaan kaikessa keskitytään luomaan tunnelmaa, eikä dramatisoituja kohtauksia nähdä kuin kuolleen tytön lähipiirin taltioimien ”autenttisten” videomateriaalien muodossa. Niitä sitten analysoidaan haastatteluissa. Kun ajattelee tapauksen yksityiskohtia, perheen nuoren tytön mystistä hukkumiskuolemaa pikkupaikkakunnalla, tytön taustoja (kukaan ei lopulta oikeasti tuntenut häntä) ja niiden todellisen laidan paljastumista vasta kuoleman jälkeen, on ilmeistä, mistä elokuva on saanut inspiraationsa. Ohjaaja-käsikirjoittaja selvästi myöntää tämän, sillä perheen nimeksi on valittu Palmer.

Valitettavasti täysin tunnelman varaan rakennettuna elokuvana Lake Mungo ei aivan täysin onnistu pitämään katsojaa otteessaan. Dramatiikkaa saa välillä odotella pitkään ilman, että mitään tapahtuu. Tämä ei olisi huono seikka, jos lataus todella olisi niin voimakas, että odotus itsessään olisi palkitsevaa. Mutta näin ei ole. Tästä huolimatta elokuva on kiehtova sukellus dokufiktion pariin ja sitä on pakko arvostaa. Joihinkin elokuvan esittämiin kysymyksiin vastataan, mutta juuri sopivasti niitä myös jätetään ilmaan roikkumaan. Myös leffan loppupuolella äidin ja tyttären hyvin pohjustettu yhteys solmitaan suorastaan oivallisesti yhteen.

Odotin tältä elokuvalta paljon, ehkä liikaakin, kun kyseessä on kuitenkin kovan budjetin blockbuster. Lopputulos on pettymys, muttei missään nimessä huono. Ridley Scott on selvästi katsonut vuoden 1979 alkuperäisteoksensa uudelleen ennen hihojensa käärimistä, viittauksia ja nyökkäyksiä nimittäin riittää. Harmillista kyllä vaikutteita on otettu myös sarjan heikoimmasta tekeleestä, Alien: Resurrectionista. Viimeistään koripallolainaus ja elokuvan viimeinen kohtaus tekevät tämän surullisen faktan selväksi.

Alien-saagan esiosaksi suunniteltu Prometheus kääntyi Lost-käsikirjoittaja Damon Lindelofin ja Scottin yhteistyön tuloksena samaan universumiin sijoittuvaksi, mutta itsenäiseksi teokseksi. Miehet halusivat haukata vielä isomman palasen ja käsitellä ihmislajin taustoihin liittyviä perimmäisiä kysymyksiä. Tässä piileekin elokuvan ironia, nimittäin ihmisen Scott on unohtanut kokonaan. Avaruusmatkalle lähetetään 17 hengen miehistö, joista yksi on Alien-sarjalle tuttuun tapaan androidi. Elokuvan hahmot ovat kuitenkin kautta linjan niin typerryttävän ohuita, etteivät ne käytännössä juuri eroa robotista. Androidi on päinvastoin jopa hahmoista inhimillisin. Lukuisat uskottavuusongelmat voidaan vielä sivuuttaa (lukuunottamatta todella intensiivistä, mutta käsittämätöntä kirurgikoppikohtausta seurauksineen), mutta myös hahmojen sisäinen logiikka ontuu pahasti. Osa näistä ja muistakin elokuvan loppupuolelle painottuvista ongelmista saattaa selittyä sillä, että koko ajan on kiire: eteenpäin mennään jatkuvasti hurjaa tahtia ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan kauan ennen kuin edellistä on ehditty viedä loppuun. Tällaista elokuvaa kutsutaan kai tavallisesti viihteelliseksi. Vaikka katsomossa kärsisi, niin pitkästymisestä ei ole huolta.

Mutta ei katsomossa kärsi. Leffa on kaikesta huolimatta taidonnäyte, joka ei päästä otteestaan missään vaiheessa. Ridley Scott ei ole henkilöohjaaja (ja vaikeuksia tuottaa ymmärtää hänen päätöstään castata vanhuksen rooliin nelikymppinen, joka maskeerataan vanhaksi), mutta visuaalista silmää hänellä riittää. Elokuva on ilo silmälle ja korvalle, teknisesti todella kaunis ja viimeistelty. Suosittelen lämpimästi sen katsomista isossa teatterisalissa, niin että penkkejä tärisyttävä, auktoritäärisen voimallinen ääniraita pääsee valloilleen.