Odotuksiani parempi musta komedia. Kirjaa en ole lukenut, mutta nokkelasta dialogista lie alkuteosta kiittäminen. Dialogi ei kuitenkaan olisi mitään ilman tekstin tulkitsijoita. Ja kun on kyse elokuvasta, tulkitsijat ovat sen tärkeimmän, eli rytmin suhteen jälkituotannon armoilla. Taru Mäkelän – leikkaaja itsekin – saksikäsi Tuuli Kuittinen on kuitenkin hoitanut hommansa. Elokuvan ensimmäisten kuvien jälkeen pakka hajoaa, mutta vähitellen Kari-Pekka Toivonen sekoittaa sen uudelleen ja jakaa kortit. Ässä hänen hihassaan on vauva, joka viimeistelee elokuvan koskettavasti. Myös Juha Muje saa karikatyyrisestä hahmostaan paljon irti. Maukkaimman yksittäisen tirvaisun varastaa joka tapauksessa Vesa-Matti Loiri.

Se, etten ymmärrä baseballista mitään, ei haitannut tästä elokuvasta nauttimista. Paikoitellen meno pelkistyy geneeriseksi epätodennäköisen menestyjäjoukkueen kuvaukseksi. Elokuva on (tyypillisesti) parhaimmillaan voittoputken kliimaksissa. Pittin maneerit ovat esillä, mutta eivät liiemmin häiritse. Luulen, että olisin pitänyt Soderberghin versiosta enemmän.