Ang Lee on varsinainen kameleontti. Kiinalaisesta miekkailueepoksesta vihreän sarjakuvasankarin kautta homoelokuvien kuninkaaseen sukkuloinut ohjaaja hyppää jälleen uuteen ulottuvuuteen: intialaisen eläintarhanomistajan pojan suureen seikkailuun haaksirikkoutuneen laivan pelastusveneessä. Tietokoneitse valkokankaalle loihditut eläimet ja poikkeuksellisen tiiviisti rajattu tila laittavat niin pääosanesittäjän, tehostemestarit kuin tietysti kaikesta vastuussa olevan Leenkin koville, mutta kaikki osoittavat taituruutensa. Lee ei omaa tunnistettavaa kädenjälkeä, mutta hoitaa hommansa hienosti.

Lopputuloksena on kaunis aikuisten satu, joka koskettaa, mutta loppupuoliskolla venyy ja menettää otettaan. Uskonnollisilla elementeillä pallotellaan alusta asti ja jatkuvat viittaukset Nooan arkista Jeesus-myyttiin ”miksi minut hylkäsit” -myrskyineen pitävät tematiikan hyvin tarkoitushakuisesti katsojan mielessä. Kyynikoiden riemuksi loppu heittääkin kylmää vettä naivismia paremmin sulattelevien katsojien niskaan ja kysyy sitten kirkkain silmin, haluatko uskoa. Mahtava haukattu pala menee kyllä kurkusta alas ja aplodit ovat paikallaan, mutta jälkimaku jättää toivomisen varaa.

Elokuva voitti muutaman muun palkinnon ohella parhaan kuvauksen Oscarin. Ymmärrettävästi paljon kritiikkiä osakseen saanut valinta on omasta mielestänikin hyvin kyseenalainen, kun elokuvan visuaalinen anti on niin suuresti tietokonevelhojen taidoista kiinni. Katsoin elokuvan 3D-version, koska olin kuullut kehuja siitä. Myönnettävä on, että toisin kuin aiemmissa kokemuksissa, nyt kolmiulotteisuus ei niin pahasti häirinnyt. Tämän kummempaa suitsutusta ei minulta kuitenkaan tipu. Mieluummin olisin edelleen katsonut elokuvan kaksiulotteisena.

Mitä Oscareihin tulee, elokuvan miespääosassa nähtävä Suraj Sharman jäi ilman ehdokkuutta. Näyttelijän yhden miehen show ilman vastanäyttelijöitä on hatunnoston arvoinen.