Loisteliaan Låt den rätte komma in -vampyyrikuvauksen loihtinut Tomas Alfredson käyttää selvästi samaa kuvaajaa ja leikkaajaa myös ensimmäisessä Hollywood-tekeleessään. Visuaalinen tyyli ja musiikki on tunnelmallisen hillittyä, ihmiset kauniita ja väkivallan käyttö hanekemaista. Jostain syystä elokuva ei kuitenkaan missään vaiheessa kunnolla käynnisty, vaan tarina laahaa eivätkä vakoilukuviot tai petturin etsintä jaksa kiinnostaa. Hahmot jäävät etäisiksi ja kolkoiksi.
Täysin näyttelijöiden ehdolla tehdyt yhden lokaation kokeilut ovat usein luonteeltaan enemmän näytelmällisiä kuin elokuvallisia, mutta aina kiinnostavia. Kokonaisuus antaa hauskan läpileikkauksen rehellisyyden, sovinnaisuuksien, poliittisen korrektiuden ja vanhemmuuden ristituliin ja hahmonelikosta muodostuu kiehtovasti vuorotellen erilaisia taistelupareja keskustelun poukkoillessa teemojen välillä. Mestariohjaajan ja upean näyttelijäkvartetin kombinaatiolta olisin kuitenkin odottanut enemmän. Elokuvassa käy nopeasti ilmi, että kulissit tulevat sortumaan ja siksi on sääli, että käänne tehdään alkoholin voimin. Se on mielestäni jopa pieni epäluottamuslause näyttelijöitä kohtaan.
Alexander Paynen Sideways on erinomainen elokuva – herkkä, hyväntuulinen komedia. Seitsemän vuoden tauon jälkeen valmistunut uusi elokuva kulkee samoja polkuja, mutta ei yllä edeltäjänsä tasolle. Hyvien roolisuoritusten ja hillityn dramatiikan takia elokuvaa seuraa mielellään ja se on taiten tehty, mutta vaikka välillä hymyilyttää ja lopussa tuntuukin, ei kokonaisuus tarjoa mitään uutta. Seuraavana päivänä leffaa miettiessäni mieleen tulivat ne kaksi sanaa, joilla Douglas Adamsin merkkiteos kuvailee maapalloa: enimmäkseen harmiton.
Tämä elokuva elää ja hengittää yksinomaan Michelle Williamsin pulssin tahdissa. Odotan suurella mielenkiinnolla Meryl Streepin suoritusta Iron Ladyssa, mutta ihmeellistä on, jos kyseinen työ todella vetää vertoja Williamsin sielukkuudelle, aistikkuudelle ja totuudellisuudelle tässä roolissa. Elokuva rakennettiin täysipainoisesti hänen ympärilleen, eikä sillä tuntunut olevan muuta annettavaa. Ratkaisu oli oikea.
On mielenkiintoista, että Tintti-elokuvan hahmot tuntuvat tutuilta siitä huolimatta, etten koskaan ole varsinaisesti silmäilyä kummemmin tutustunut sarjakuva-albumeihin enkä edes piirrettyihin. En koskaan erityisemmin perustanut Tintistä. Spielbergin visiossakin hän typistyy lähinnä elokuvan todellisen ydinhahmon, Haddockin, pikku apuriksi. Ajoittain jopa Indiana Jonesien eeppisyyttä tavoitteleva seikkailu on huomattavasti parin vuoden takaista kristallikallotuubaa parempi, mutta olisin todennäköisesti nauttinut siitä enemmän näyteltynä. Alkutekstijakso on tyylikäs.
Huikaisevan kaunis luontodokumentti pyrkii rakentamaan tarinaa ja sortuu hieman ylidramaattiseen sentimentaalisuuteen Samuel L. Jacksonin tykittäessä kertojana vähän liikaa. Tämä elokuva on ilo silmälle – ihanat kissat on upeasti kuvattu. Visuaalisuus lähentelee jopa Planet Earth -sarjan tasoa.
Martin Scorsesen lastenelokuva tähtää monessa mielessä Cinema Paradison tunnelmiin, mutta Hugosta puuttuu isoveljensä moniulotteisuus ja herkkyys. Elokuva tuntuu hyvin voimakkaasti Hollywoodin näkemykseltä siitä, millainen lastenelokuvan tulee olla. On melkein ihmeellistä, ettei se ole Disneyn tuotanto. Kaiken kaikkiaan Hugo on erinomaisen miellyttävä katselukokemus, hyvässä ja pahassa. Elokuvan huoliteltu värimaailma viimeistelee teoksen ylenpalttisen visuaalisen kikkailun ja Méliès on hienosti taustoitettu. Sacha Baron Cohenin sivuosarooli tuo kokonaisuuteen särmää.
Owen Wilson on oma itsensä mutta vetää parhaan roolinsa Woody Allenin ilahduttavassa ihmeessä: söpössä romanttisessa komediassa, joka ylistää Pariisia olematta kuitenkaan korni. Onnistuminen johtunee yliluonnollisesta elementistä, jota käsitellään lempeän luontevasti. Allen tasapainottelee ajoittain naiiviuden rajoilla, mutta onnistuu enimmäkseen pysyttelemään sillä paremmalla puolella. Elokuvalla on erittäin selkeä ja yksinkertainen sanoma, joka on tullut jo moneen kertaan selväksi ennen kuin se valitettavasti lausutaan myös repliikkinä.
Kuuseen kurkottava mutta paikoin katajaan kapsahtava elokuva painajaisten piinaamasta miehestä, joka katsojan tavoin arpoo, onko kyseessä psyykkinen häiriö vai enne tulevasta. Näyttelijät tuntuvat hoitavan hommansa rutiinilla enemmän kuin tunteella. Loppuratkaisu on hyvä.
Tänä vuonna DocPoint meni ohi osittain presidentinvaalikahinoissa ja tulin katsoneeksi vain tämän elokuvan, jossa kahden miehen välisessä mittelössä on kyse itse asiassa Belgian entisen siirtomaan Kongon tasavallan ja kiinalaisen kulttuurin kohtaamisesta. Herkullista tilannekomiikkaa kuin vahingossa tarjoileva teos peilaa länsimaiden ylimielistä suhtautumista kehittyviin maihin. Kokonaisuuteen jäi kuitenkin kaipaamaan vielä lisää potkua.