Coenin veljesten elokuvat eivät yleensä petä, mutta täysosumiakin tulee harvakseltaan. Tämä putoaa tyypilliseen keskikastiin. Jeff Bridges on tyyppiroolissaan pesunkestävä ja Hailee Steinfeld säkenöi tomerana pikkutyttönä. En ole muuten koskaan ymmärtänyt, miksi Hollywoodissa lapsinäyttelijät tulevat lopputeksteissä nimitähtien jälkeen roolin suuruudesta rippumatta. Elokuvan käsikirjoituksessa, joka hyvin perinteisiä western-kaavoja noudattelee, on tiettyä kaiken yli pyyhkivää säälimätöntä ja suorasukaista asennetta, joka yleensä loistaa poissaolollaan. Siitä kiitos. Pyyhkeet puolestaan käsittämättömästä epilogista, joka olisi pitänyt jättää leikkaushuoneen lattialle. Se ei tuo kokonaisuuteen mitään lisää, pikemminkin päinvastoin.

Loistavan esikoiselokuvansa Gattacan jälkeen Andrew Niccol ei ole onnistunut palaamaan samalle tasolle. In Timen Aika on rahaa -lauseen konkretisoiva idea kantaakin pitkälle; asetelma on uusista tieteiselokuvista pitkään aikaan mielenkiintoisin. Kokonaisuus vaikuttaa kuitenkin keskeneräiseltä. Vaikka ajatusleikkiä käytetään suhteellisen monipuolisesti, potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Paketin kiinnostavinta elementtiä eli ilmiön yhteiskunnallisten aspektien käsittelyä olisi seurannut mielellään tarkemminkin. Tässä vaikkapa Soylent Green vetää pidemmän korren. Lopun takaa-ajoaction on tavallinen ja tylsä. Myös hahmot jäävät yksiulotteisiksi, ja näyttelijät kalpenevat aika lailla Gattacan loistokaartille Jude Law, Ethan Hawke ja Uma Thurman.

JJ Abramsin ja Steven Spielbergin elokuva onnistuu tavoittamaan jotain 1980-luvun idyllisten seikkailuelokuvien maagisesta tunnelmasta. Se ei yritäkään yltää Stand by Men tasolle, vaikka paljon samaa elokuvissa onkin. Joka tapauksessa meno maistuu. Parhaimmillaan Abrams on toiminnallisissa kohtauksissa, jotka rullaavat eteenpäin vääjäämättä. Näyttelijäohjaaja hän ei ole, mutta lapset ovat hyviä. Etenkin pääpari tekee hienoa työtä, he ovat yksin vastuussa elokuvan parista koskettavasta hetkestä. Toisaalta en voinut olla samaistumatta lapsikatraan elokuvantekijään.

Elokuvan aikuiset ovat puolestaan kuin puita koulun joulunäytelmässä ja etenkin päähenkilön apulaissheriffi-isä jää todella yksiulotteiseksi ja epäuskottavaksi hahmoksi. Tehostepuolella Super 8 sortuu nykysci-fien helmasyntiin. Alkupuolella osataan junatörmäystä lukuunottamatta näyttää vähän, mutta loppua kohden linja pettää ja elokuva typistyy geneeriseksi efektihömpäksi, vaikka vauhtia riittääkin. Lisäksi Abramsin aiemmista elokuvista tutut käsittämättömät siniset lens flaret ärsyttävät tässäkin.

Perusvarmaa, oppikirjamaista Hollywoodia. Kaikki toimii, mutta kokonaisuus on hyvin tyypillinen ja yllätyksetön, mistä johtuu se, että elokuva jää emotionaalisesti tavoitettaan vaisummaksi. Ylenpalttisen dramaattisuuden välttäminen on sinänsä positiivista, mutta jotain paketista jää puuttumaan. Elokuvan juonellinen kikka käy heti alussa selväksi ja kysymys on siitä, missä vaiheessa salaisuus paljastuu ja mitä siitä seuraa. No, ei juuri mitään, vaikka hahmojen lähennyttyä panokset ovat toki kasvaneet. Parasta on tässäkin elokuvassa tietysti se, mitä ei sanota suoraan. Ydinperheen arjen keskelle pelmahtava teini on kahden tytön isälle juuri se poika, jota hän ei koskaan saanut.

Odotuksiani parempi musta komedia. Kirjaa en ole lukenut, mutta nokkelasta dialogista lie alkuteosta kiittäminen. Dialogi ei kuitenkaan olisi mitään ilman tekstin tulkitsijoita. Ja kun on kyse elokuvasta, tulkitsijat ovat sen tärkeimmän, eli rytmin suhteen jälkituotannon armoilla. Taru Mäkelän – leikkaaja itsekin – saksikäsi Tuuli Kuittinen on kuitenkin hoitanut hommansa. Elokuvan ensimmäisten kuvien jälkeen pakka hajoaa, mutta vähitellen Kari-Pekka Toivonen sekoittaa sen uudelleen ja jakaa kortit. Ässä hänen hihassaan on vauva, joka viimeistelee elokuvan koskettavasti. Myös Juha Muje saa karikatyyrisestä hahmostaan paljon irti. Maukkaimman yksittäisen tirvaisun varastaa joka tapauksessa Vesa-Matti Loiri.

Se, etten ymmärrä baseballista mitään, ei haitannut tästä elokuvasta nauttimista. Paikoitellen meno pelkistyy geneeriseksi epätodennäköisen menestyjäjoukkueen kuvaukseksi. Elokuva on (tyypillisesti) parhaimmillaan voittoputken kliimaksissa. Pittin maneerit ovat esillä, mutta eivät liiemmin häiritse. Luulen, että olisin pitänyt Soderberghin versiosta enemmän.