Stephen Kingin romaania uskollisesti kuvittava teos on David Cronenbergin tuotantoa heikommasta päästä. Koomasta heräävä mies huomaa saaneensa kyvyn nähdä väläyksiä kohtaamiensa ihmisten tulevaisuudesta tai menneisyydestä vain kättä puristamalla. Kiinnostavasta lähtöasetelmasta ei revitä hirveästi irti, vaan juttua pyöritellään tavanomaisissa ympyröissä. Tarina ja sen jokseenkin oudot käänteet eivät ole kuitenkaan syy epäonnistumiseen, vaan ongelma piilee enemmän epäuskottavissa hahmoissa, joita elokuva suorastaan viljelee. Asperger-tapaukseksi esiteltävä poika avautuu päähenkilölle hetkessä, hänen isänsä heiluu empaattisen ymmärtäväisen ja tunteettoman pahiksen välillä kuin tuuliviiri, eikä tärkeämpien hahmojenkaan toiminta tunnu seuraavan minkäänlaista logiikkaa.

Pääparin välillä ei ole kemiaa, jota elokuva ehdottomasti vaatisi, sillä tuon suhteen varaan niin paljon rakennetaan. Yleensä sivuosissa viihtyvälle Christopher Walkenille ajatuksiinsa unohtuvan tyhjäkatseisen selvänäkijän Johnny Smithin rooli sopii hyvin ja parhaimmillaan hän on mainio, mutta kohtauksesta toiseen heittelevät tunnetilat tekevät työstä vaikeaa. Vaikka ailahtelevaisuus on kovia kokeneelle hahmolle ymmärrettävää, muutokset haiskahtavat ikävästi käsikirjoitetuilta. Pienemmissä sivuosissa on sitten kokonaisuutta tasapainottavia luonteviakin hahmoja mukana: Smithin pojastaan huolehtiva isä, Tom Skerritin esittämä kylän sheriffi ja Martin Sheenin eheästi ylivedetty senaattoripyrkyri.

Visuaalisesti elokuvalla on enemmän tarjottavaa. Kamera liikkuu paljon – enimmäkseen perustellusti – ja tulevaisuusnäkyjen sekoittuminen nykyhetkeen on taitavasti toteutettu. Cronenbergin varhaisempia elokuvia, mm. Videodromea ja Scannersia en ole vielä nähnyt, mutta tähän verrattuna on kuitenkin hurjaa, kuinka suuren harppauksen eteenpäin ohjaaja ottaa vain kolme vuotta myöhemmin valmistuneessa The Flyssa.