Vuoden 1958 tieteisklassikon, The Flyn, nerokas alku tuo jotenkin mieleen Stanley Kubrickin muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen Lolitan. Myös se lähtee liikkeelle lopusta, jossa tehdään murha. Syyllinen on sinut teon tunnustamisen kanssa molemmissa elokuvissa. Kun Kärpäsessä rikosta on jonkin aikaa tutkittu, myöntyy tunnustanut leskirouva kertomaan edesmenneen miehensä veljelle tapauksen taustat. Muutamaa viikkoa aiemmin teleporttilaitetta pitkään salassa suunnittellut tiedemies on esitellyt innoissaan vaimolleen uuden keksintönsä. Kun vaimo myöhemmin saapuu kellarilabran ovelle, viestittääkin mies oven läpi, että jokin on mennyt pahasti pieleen…

Elokuvassa jätetään paljon kiehtovia tapahtumia näyttämättä ja niihin viitataan vain dialogissa jälkikäteen. Jännite rakentuu tällä tavoin mielenkiintoisesti, vaikkakin varsin epäelokuvallisesti kirjallisista lähtökohdista. Ratkaisu on perusteltu sikäli, että vaimon näkökulma pidetään koko ajan keskiössä. Siksi on hieman harmillista, että hahmona hän on hyvin yksiulotteinen. Elokuvan karmaiseva loppu on varsinkin aikoinaan ollut traumaattinen kokemus monille, ja kyllä se mieleen jäi minullakin, kun elokuvan ensimmäisen kerran teini-ikäisenä näin. Kärpäslookki on aikalaistyöksi hämmästyttävän onnistunut ja se kauhistuttaa vielä tänäkin päivänä. Vetoketju-kingkongista ei voi puhua samana päivänä.

Ötökän uusi tuleminen 1980-luvulla oli apulaistuottaja Kip Ohmanin idea ja käsikirjoittajaksi värvättiin Charles Edward Pogue. Hän lähti rakentamaan uutta elokuvaa vuoden 1958 tekstin pohjalta, mutta ei ollut kiinnostunut alkuperäisen elokuvan välittömästä muodonmuutoksesta. Hänen versiossaan miehen ja kärpäsen yhdistymisestä tuli asteittain etenevä prosessi. Kun ohjaajaksi lopulta haluttiin David Cronenberg, hän suostui projektiin vain sillä edellytyksellä, että sai kynäillä tekstin vielä kertaalleen uusiksi. Cronenbergin käsikirjoituksen myötä irtiotto alkuperäismateriaalista voimistui siinä määrin, että remakejen valtaisassa joukossa tämä elokuva puolustaa hienosti paikkaansa itsenäisenä teoksena.

Jeff Goldblum tulkitsee vimmaisesti omissa oloissaan viihtyvää, tehokasta ja kaiken epäoleellisen ykskantaan sivuuttavaa neroa nimeltä Seth Brundle. Kyseessä on näyttelijän uran paras rooli ja tavattoman kiinnostava hahmo – paljon kiinnostavampi, kuin alkuperäiselokuvan laboratorioonsa viikkokausiksi kerrallaan sulkeutunut perheenisä, jonka silti onnellinen avioliitto oli mahdollinen yhtälö vain 1950-luvulla (hahmoja ei tietenkään voi verrata suoraan, koska alkuperäiselokuvan päähenkilö on tiedemiehen sijaan tämän vaimo). Omalaatuiseen ja upeavartaloiseen Brundleen rakastuu Geena Davisin esittämä toimittaja, jolle tiedemies myöntää yksinoikeuden seurata hänen projektiaan, jonka on määrä mullistaa maailmaa. Cronenberg käyttää Dead Ringersin tavoin tässäkin päähenkilön taipuvuutta mustasukkaisuuteen elokuvan toimeenpanevana voimana. Ohjaajan hoviin kuuluva, julmetusti suuria elokuvia säveltänyt Howard Shore pääsee irroittelemaan ja tekee yhden voimakkaimmista töistään.

Cronenbergin taidokkaassa kauhuvisiossa ei ole juuri huomautettavaa. Asiaankuuluva inhorealistinen gore tuo mukaan oman iljettävän tasonsa, mutta hienoa on, että kammottavan fyysisen kehitysprosessin rinnalla kulkee säntillisesti hahmon henkinen puoli, pirstaloituen taantuva minuus. Ratkaisevan teleporttimatkan jälkeen toimittaja alkaa huomata muutoksia ennen kaikkea Brundlen luonteessa, eivätkä miehen uudet puolet ole tyhjästä temmattuja, vaan korostettuja, kontrastisempia versioita elokuvan alkupuolella esitellyistä orastavista luonteenpiirteistä.

Tällaisessa elokuvassa on suuri riski langeta päättömään mässäilyyn, mutta niin laadukkaille tieteiselokuville ominaisesta analyyttisyydestä kuin tiedemiehen inhimillisyyden rippeistäkin pidetään loppuun asti kiinni. Siksi elokuva onnistuu, kouraisee ja koskettaa.