Systemsprenger (2019) *****

Ottaa hieman päähän. Kanssani samana vuonna syntynyt saksalaisohjaaja Nora Fingscheidt oli laillani esikoiselokuvansa kanssa Sodankylän elokuvajuhlilla 2019, mutta tulin missanneeksi molemmat System Crasherin näytökset. Elokuva meni ohi myös R&A:ssa. Tänään sen näin. En usein törmää elokuviin, joiden jälkeen ajattelen, että tämän olisin halunnut tehdä. Nyt kävi niin. Haluan kumartaa syvään ohjaajaneron edessä.

Fingscheidtin tausta on lyhytelokuvissa, enemmän dokumentaarien puolella. Hän ei ole arkaillut tehdä huolellista esitutkimustyötä aiheittensa eteen ja se näkyy myös esikoispitkässä fiktiossa. Ohjaaja asui ja työskenteli useissa lastenpsykiatriayksiköissä ja ryhmäkodeissa. Fiktiivinen käsikirjoitus syntyi niiden kokemusten pohjalta.

Ensimmäinen adjektiivi, joka tästä taideteoksesta tulee mieleeni, on realistinen. Ehkä ainoa seikka, joka hieman mietityttää, on terapianäkökulman poissaolo. Traumatisoituneen ongelmalapsen hoitotoimenpiteet Saksassa eivät voi erota suomalaisesta järjestelmästä niin paljon, etteikö kyseinen ratkaisu olisi sielläkin avainasemassa. Toki elokuvassa mainitaan jonotuspaikka, mutta jos ajatellaan, että soveliaita sijoituspaikkoja tytölle löytyy kymmeniä ja pakkohoitokin on tarpeen, tuntuu hieman hullulta, ettei kiireellisyys johda terapia-aikoihin.

Merkittävää on, että tämä teos EI ole käsikirjoittamisen mestariteos: se ei istu kovin hyvin perinteisiin dramaturgisiin analyyseihin, päähenkilön polku ei kulje selkeää määränpäätä kohti käännekohtien kautta ja tahdonsuunnat ovat epäselviä. Tarinassa ei ole kaikkia niitä pakollisia elementtejä, joita ”hyvältä tarinalta” vaaditaan. Sen sijaan – ja ehkä juuri siksi – tämä on ELOKUVA. System Crasherissa ei kuviteta käsikirjoitusta, vaan pelataan aidosti audiovisuaalisilla palikoilla. Se tehdään tehokkaasti, temaattisesti perusteltuja jyrkkiä leikkauksia ja päähenkilön tahtiin äkkiväärää äänisuunnittelua hyödyntäen. Parhaimmillaan mahassa myllertää ja jännitys tuntuu varpaissa asti.

Vaikka aikamatkustus-scifin aateliin kuuluva tuore saksalaissarja Dark on toteutukseltaan huomattavasti perinteisempi ja nojaa tyypillisempään tarinankuljetukseen, on sanottava että mitä audiovisuaaliseen ilmaisuun tulee, Deutschland on nyt über alles. Toivottavasti sama jatkuu.

Pääosassa Bennin roolissa nähtävä Helena Zengel on aivan ilmiömäinen löytö, elokuvan ehdoton sydän ja hehku, joka pyyhkii lattiaa muilla näyttelijöillä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: muut näyttelijät ovat aivan mainioita kautta linjan, Zengel yksinkertaisesti liihottaa omissa sfääreissään. Hollywoodissa yhdeksänvuotiaan rooliin olisi valittu vähintään 16-vuotias tyttö, mutta viisivuotiaasta asti näyttelemistä harrastanut Zengel oli kuvausten aikaan lähes 9-vuotiaan hahmonsa ikäinen, 11-vuotias. Huh. Ilmaisun kirjo, kyky säädellä tasoja silmittömän raivon partaalta täyteen hiljaisuuteen ja kaikkea siltä väliltä – ja toisaalta kyky vain olla, herkistyä, hengittää ja ennen kaikkea kuunnella. She’s got it all.

Ohjaaja Fingscheidt sai elokuvan budjetiksi 1,5 miljoonaa euroa ja käytti sen harvinaisella tavalla, jollaista olen itsekin peräänkuuluttanut: Fingscheidt tiesi, että saadakseen Zengelistä kaiken irti on satsattava tärkeimpään mahdolliseen resurssiin, eli aikaan. Sitä saatiin yhteensä 65 kuvauspäivän verran, mikä olisi Suomessa ennenkuulumatonta. Tämä onnistui siten, että kaikesta muusta nipistettiin. Osittain elokuvaa tehtiin myös talkoohengessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *