The Irishman oli yksi vuoden 2019 odotetuimmista elokuvista ja se nousi kriitikoiden lempilapseksi heti kättelyssä. Suomessakin viittä tähteä tipahteli sieltä täältä. Kalle Kinnunen totesi, ettei Frank Sheeranin roolia olisi voinut esittää kukaan muu kuin Robert De Niro. Noh, olen eri mieltä. Tottakai olisi voinut ja tässä tapauksessa olisi myös pitänyt.

Yksi merkittävimmistä elävistä elokuvaohjaajista, Martin Scorsese, keräsi tätä projektia varten yhteen monumentaaliset suurnimet, jotka tekivät vielä kerran yhden jättiläiselokuvan yhdessä. Se on hieno lähtökohta, elokuvan olisi vain pitänyt olla aivan erilainen. Näyttelijäkeskeisen elokuvan kannattaisi aina pelata niillä vahvuuksilla, joita näyttelijöillä on, eikä niillä, joita näyttelijöillä on joskus ollut. Parikymmentä vuotta sitten The Irishmanista olisi varmaankin tullut loistava elokuva. Nyt lopputulos on hyvä, mutta silti pettymys.

On kerrassaan huvittavaa, että Scorsese on ollut viime aikoina otsikoissa kyseenalaistaessaan sen, ovatko Marvel-elokuvat efektimäiskeinä elokuvia ensinkään. Samaan aikaan hän itse tekee niin efekteillä kyllästetyn elokuvan, että kolmen ja puolen tunnin aikana en päässyt unohtamaan sitä hetkeksikään. Yhä uudelleen sain pyöritellä päätäni siksi, miten kököltä lopputulos näyttää. Tekniikan ei pitäisi olla este, mutta ilmeisesti Hollywoodissa se yhä on. En mitenkään pysty käsittämään, miten jopa YouTuben deepfake-videoissa kasvonvaihtelut ovat paikoin paremmin toteutettu kuin tässä 150 miljoonan spektaakkelissa. Haloo, nyt puhutaan Industrial Light & Magicista, joka vastasi T2:sta 1991 ja Jurassic Parkista 1993. Mikä teitä vaivaa?

Silmät ovat sielun peili ja niissä efektiongelmat loistavat, kuten myös näyttelijöiden elekielessä ja liikehdinnässä: elokuvan pitäisi kertoa nuorimmillaan kolmekymppisistä miehistä, mutta näyttelijöiden todellinen ikä näkyy kaikessa. Alkupuolen kauppiaan mukilointikohtaus on suorastaan surkuhupaisa: Robert De Niro on raihnainen. Jopa pistämätöntä työtä jälleen kerran muuten tekevä leikkaajalegenda Thelma Schoonmaker on jättänyt mukaan tyrskähdyttävän amatöörivirheen. En ymmärrä, miten se on mennyt jälkituotantoputken läpi sellaisenaan, äänetkin katkeavat kesken. Netflix-tunnuksen omaavat voivat katsoa itse, kuinka leikkaus keskeyttää Al Pacinon repliikin suurin piirtein aikakoodilla 1:10:18.

Tästä ripityksestäni huolimatta The Irishman on siis hyvä elokuva, sitä ei toki käy kieltäminen. Scorsesen mestarillinen kädenjälki näkyy kaikessa: ohjauksellisessa otteessa, kuvakerronnassa, ajankuvassa, musiikissa ja jouhevassa rytmissä, jonka ansiosta todella pitkä elokuva rullaa vangitsevasti ja vaivattomasti eteenpäin. En suhtautuisi mainitsemiini asioihin niin jyrkästi, ellei elokuva olisi saanut universaalisti niin armotonta suitsutusta osakseen. Vaikuttaa siltä, että tähtikaarti ja nostalgianjano ovat peittäneet ihmisten arvostelukyvyn, sillä eihän näitä ongelmia yksinkertaisesti voi sivuuttaa, jos silmät ovat ylipäänsä olleet auki elokuvaa katsellessa.

Mafiaelokuvat eivät ole oma lempilajini, mutta kaikki tärkeimmät on toki katsottu. The Irishman nojaa tunnistettavasti perinteeseen, mutta selkeimmäksi omaksi ansioksi nousee koko ajan itsestään muistuttava tietoisuus kuolevaisuudesta. Elokuva etenee koko ajan kohti yhtä Yhdysvaltain lähihistorian suurimmista mysteereistä, Jimmy Hoffan lopullista kohtaloa. Scorseselle tuo seikka on kuitenkin vain yksi miljoonasta ja elokuvan painopiste pikemminkin kaikessa muussa. Se on luonnollisesti oikea ratkaisu.

Parasta The Irishmanissa on kuitenkin ehdottomasti Joe Pesci. Hänen roolinsa on riisuttu, eivätkä nuorennetut kohtaukset pistä samalla tavalla silmään. Kalle Kinnusta vapaasti mukaillen, Russell Bufalinon hahmoa ei voisi esittää kukaan muu kuin Joe Pesci! De Niro on De Niro ja Pacino on Pacino. Molemmat ovat totta kai loistavia näyttelijöitä ja tekevät hienoa työtä, mutta tämän elokuvan roolit ovat heille läpikotaisin tuttuja, molemmat ovat vankasti omalla mukavuusalueellaan. Joe Pescin hillitty suoritus sen sijaan on jotain uutta, eläkkeeltä palanneenakin hän osoittaa monipuolisuutensa ja sitä katselee ihaillen.

Vieraillessaan viime kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla ohjaaja Fernando Meirelles näytti legendaarisen aamukeskustelun yhteydessä yleisölle kohtauksen tulevasta elokuvastaan The Two Popes. Väistyvän ja tulevan paavin toverillinen kohtaaminen Sikstiiniläiskappelissa oli upeaa katseltavaa ja kahden mestarinäyttelijän keskustelu vei mennessään, vaikka leffan äänityöt olivat vielä tekemättä. Nyt pääsin vihdoin katsomaan valmiin elokuvan.

Brasialaisohjaaja tunnetaan erityisesti loistavista City of God ja Constant Gardener -elokuvistaan, jotka puhuvat samaa tunnistettavaa, lennokasta kuvakieltä. Nyt kuitenkin on vuorossa elokuva kahden vanhan miehen staattisista keskusteluista. Miten se sovitetaan yhteen eteläamerikkalaisen eläväisyyden kanssa? Vallan mainiosti. Pohdiskelevaa, nokkelaa dialogia uskosta ja paavien menneisyyden virheistä väritetään toki itsestäänselvästi takaumilla, mutta kulloisessakin ”nykyhetkessä” paavit paitsi kävelevät, he myös keskustelevat moninaisissa eri asetelmissa samankin kohtauksen sisällä. Taitavan ohjauksen, kuvaamisen ja leikkaamisen yhdistelmä mahdollistaa tauot tai rytmiset vaihdokset, joiden ansiosta elokuva hengittää ja etenee koko ajan. Meirelles jopa aivan suoraan piruilee asialla: hän on iskenyt paavi Benedictuksen ranteeseen askelmittarin, joka useaan otteeseen muistuttaa ääneen liikkeen tarpeesta.

Sikstiiniläiskappeliin ei tietenkään elokuvan kuvausryhmää oikeasti päästetty, vaan Vatikaanin tilat oli lavastettava itse tai tuon erityisen grandiöösin päänäyttämön osalta luotava digitaalisesti. The Two Popes onkin tietokonetehosteiden oikeaoppisen käytön paraatiesimerkki, jonka rinnalla kaiken maailman äksönmätöt kalpenevat. Uljaiden miljöiden sijaan Meirelles malttaa kuitenkin keskittyä kahteen mahtavaan näyttelijäänsä ja vielä erityisesti heidän kasvoihinsa. Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce osoittavat suuruutensa pienesti, moneen kertaan. On ihailtavaa, kuinka pikkutarkkaa ja silti huolettoman ja vaivattoman näköistä työtä molemmat tekevät.

Takaumien osalta kuvitus, metaforat ja fraseologia ovat välillä hieman turhan kliseisiä, mutta jälleen kerran saamme todistaa, kuinka klassinen hiljaisuus on usein kerrontakeinoista tehokkain, kun sitä käytetään oikein. Äänisuunnittelu on muutenkin paikoin nerokasta. Esimerkiksi yksinkertaista jazz-saksofonia käytetään oivaltavasti – paitsi yhdistämään eri kohtausten merkityksiä toisiinsa, myös Jumalan äänenä.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lausui tänään uudenvuodenpuheessaan: ”Tapamme keskustella on nopeasti muuttunut. Yhä harvemmin kuulee erimielisten hakevan yhteistä näkemystä.” Juuri tähän maailmanlaajuisesti ajankohtaiseen problematiikkaan Meirelles tärkeällä elokuvallaan puuttuu.

Francis Ford Coppola on 1970-luvun merkittävimpiä ohjaajia. Ensimmäisen Kummisedän jälkeen studio pakotti Coppolan ohjaamaan elokuvalle jatko-osan, vaikka tämä olisi mielellään luovuttanut ohjausvastuun Martin Scorseselle ja keskittynyt the Conversationiin. Kyse oli elokuvasta, jonka hän oli halunnut tehdä jo 1960-luvulla sen kirjoitettuaan, mutta rahoitus järjestyi vasta Kummisedän menestyksen jälkeen. Kummisedän jatko-osa kuvattiin lopulta elokuvan kanssa samanaikaisesti ja leikkauspöydällä Walter Murch sai melko vapaat kädet Coppolan huhkiessa täyttä touhua Al Pacinon ja kumppanien kanssa.

Elokuva elää ja hengittää vakoilua. Julkaisu ajoittui Watergaten jälkeiseen Amerikkaan, jossa työ nähtiinkin poliittisen skandaalin vahvana kommentaarina, vaikka yhteydet ovat sattumaa. Yksi hienon elokuvan tunnusmerkeistä täyttyy siinä, että valvonta ja tarkkailu hengittävät läsnä jatkuvasti. Joskus huoneessa näkyy kaukoputki, toisinaan taas vinyylisoitinta näytetään visuaalisena linkkinä pyörivään ääninauhuriin. Jos muuten yksityisyys vaikuttaa turvatulta, viimeistään Jumala kuuntelee aina. Sama järkähtämätön linja pysyy yllä valvontakameran edestakaista liikettä muistuttavaan elokuvan viimeiseen kuvaan asti.

Lyhyen mutta laadultaan järkyttävän korkeatasoisen CV:n mies, John Cazale, nähdään tärkeässä sivuosassa Gene Hackmanin tulkitseman valvontagurun Harry Caulin apupoikana, johon mestari ei luota riittävästi paljastaakseen kaikkia temppujaan. Hän kokee polkevansa ammatillisesti paikallaan ja hyppää kilpailijan remmiin, mikä kirpaisee mestaria, joka elää työlleen. Hackman näyttelee pitkälti oman itsensä vastakohtaa ja tekee sen taitavasti. Hän vangitsee yksinäisen, vainoharhaisen miehen persoonan pienieleisen tyylitellysti.

Trillerikategoriaan helposti uppoava elokuva onkin pohjimmiltaan ehkä vielä enemmän luonnekuvaus. On hieno yksityiskohta, että Harry Caulille on suotu eksentrisyydestään huolimatta kyky löytää tie naisten sisimpään ja tuntea jopa rakkautta, vaikka sen ilmaiseminen ei vielä aivan mutkatonta olekaan. Naisseikkailut eivät pääty kovin hyvin, niin kuin ei lopulta oikeastaan mikään, mutta lopputekstien alkaessa oloni katsojana ei ole masentunut, vaan tekee mieli alkaa pohtia ja jäsennellä näkemäänsä. Siinä missä paikoin elokuva saattaa nykykatsojan silmään tuntua päähenkilönsä tavoin verkkaiselta ja sulkeutuvalta, sen tunnelma pitää otteessaan ja se päästää katsojan tarkkailemaan hyvin läheltä niinkin yksityisyydestään tarkkaa miestä kuin Harry Caul on. Se on saavutus.

Yhdeksän vuotta auringonnousun jälkeen Jesse ja Celine kohtaavat uudelleen. Yhdeksän vuotta on, herkullista kyllä, vierähtänyt myös elokuvan ulkopuolella, näyttelijöiden Ethan Hawken ja Julie Delpyn elämässä. Tällä kertaa he istahtivat ohjaaja Linklaterin seuraksi kirjoituspöydän ääreen ja pitivät yhdessä tuumin huolta siitä, että keskusteluvetoisen tunnelmoinnin jatko-osa nousee edeltäjänsä huimaavalle tasolle.

Aika näkyy kaikessa. Nuoripari on ylittänyt kolmenkymmenen, elämään on tullut velvollisuuksia ja hankaluuksia, jotkin portit ovat jo sulkeutuneet. Elämä näyttää kyynisemmältä ja harmaammalta, maailma kovemmalta. Samalla pinnalle pulpahtaa ymmärrys siitä, kuinka harvinaista on löytää toinen ihminen, jonka kanssa voi tuntea sielujen sympatiaa syvällisellä tasolla.

Romantiikan näyttämönä on Wienin sijaan klassinen Pariisi, johon Jesse saapuu julkaisukiertueensa päätteeksi. Hän on kirjoittanut ensimmäisen kohtaamisen tapahtumista kirjan, jonka Celine on lukenut. Kirjan unelmien tyttö saapuu kuin saapuukin kirjailijatapaamiseen ja vaikka Jessen pitäisi jatkaa kirjakaupasta lentokentälle palatakseen kotiin Yhdysvaltoihin, kyllä pienelle juttelutuokiolle lähikahvilassa on aikaa. Tai vähän kauempanakin sijaitsevassa kahvilassa, jos se nyt sattuu Celinen mielestä olemaan hyvä.

Dialogi on saavuttanut edellisosaan nähden lisää kypsyyttä ja se on siksi kiinnostavampaa, mutta toisaalta elokuva nojaa ehkä aavistuksen enemmän sen varaan. Todella pitkät yhtenäiset otot ilman leikkauksia ja niiden ajan ehtymättömänä lähteenä poriseva puhe ovat suurenmoista seurattavaa. Iän myötä panokset ovat aiempaa korkeammat ja ilmassa leijuva todellisen irtioton mahdollisuus paljon peruuttamattomampi temppu kuin se olisi ollut parikymppisenä. Muiden yli nousee lopulta kysymys siitä, ovatko he puolihuolimattomilla ratkaisuillaan menettäneet potentiaalisesti hienon yhteisen elämän, joka heille saattoi olla kohtalona kirjoitettu.

Nuoruuden mystiikka ja yön lempeys ovat jääneet taa, auringon laskiessa ollaan vanhennuttu ja viisastuttu. Molemmat ovat loistavia elokuvia ja lienee makuasia, kumpaa pitää parempana. Ensimmäisen herkkä pohdiskelu mahdollisen öisen rakastelun mukanaan tuomista emotionaalisista ongelmista ja katsojalle ilmaan heitetty kysymys siitä, mitä aamuyön viimeisinä tunteina tapahtui, saa nyt (kylläkin hienon käsittelyn jälkeen) brutaalin yksioikoisen vastauksen. Vaikka itse täytin jo 30, pidän yhä enemmän kysymyksistä.

Loisteliaan Days of Heavenin jälkeen Terrence Malick kohtasi Pariisissa naisen ja vetäytyi 20 vuodeksi elokuvanteosta. Avioliittoon johtanut suhde päättyi 1998, jolloin myös The Thin Red Line julkaistiin. To the Wonder käsittelee Malickin omalla poeettisen fiktion kielellä tuon suhteen vaiheita keskittyen hetkiin, tunnelmiin, palasiin aikaa. Siis kaikkeen siihen, mitä elokuva taidemuotona parhaiten kykenee välittämään. Malick risteilee tunteiden ja tilanteiden viidakossa jatkuvasti jalat ilmassa liihotellen. Hän etenee oman sumean logiikkansa mukaan kuvaten sitä ja leikaten siitä, mikä oikealta milloinkin tuntuu, konventioista ja traditioista piittaamatta. Lopputulos on upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta Malickin aiempiin mestariteoksiin verrattuna se jättää silti paikoin kylmäksi.

Pitkistä tauoista elokuviensa välillä tunnettu Malick on nyt julkaissut kaksi omaelämäkerrallista elokuvaa peräkkäisinä vuosina. The Tree of Lifen vahva sisältö puolustaa ohjaajan lyyristä näkemystä viimeiseen asti, mutta To the Wonderin romanssin jokseenkin stereotyyppisten vaiheiden kuvaus jää lopulta melko ohueksi. Ben Affleck esittää periaatteessa Malickia itseään, mutta rooli on yllättäen aivan mitätön ja suuri osa hänen kohtauksistaan jätettiinkin elokuvasta pois. Elokuvantekoon osallistui hänen lisäkseen kokonainen rypäs Hollywoodin niminäyttelijöitä, joiden panos niin ikään päätyi leikkaushuoneen lattialle. Sille voi olla vahvat perusteensa, mutta jo ennen kuin tutustuin tuotannollisiin taustoihin, minusta tuntui, että kokonaisuudessa on jotain väärällä tavalla harkitsematonta ja luonnosmaista, ikään kuin elokuva olisi päästetty eteenpäin keskeneräisenä, ajattelematta asioita loppuun.

Parasta To the Wonderissa on ehkä sen inhimillinen kärsivällisyyden ulottuvuus, jolle kerrasta poikki -elokuvasuhteissa ei yleensä anneta mahdollisuutta: jo kertaalleen miehensä luota lähtenyt pariisilaisnainen Marina palaa Oklahomaan uudelleen rakkautensa perässä. Päätös on täysin linjassa naisen intiimin mutta naiivin persoonallisuuden kanssa ja ihanasti ristiriidassa suhteessa tämän omiin tarpeisiin, joista ystävä Oklahoman kaduilla yrittää muistuttaa: ”sinun pitää olla vapaa”. Malickin hovikuvaaja Emmanuel Lubezkin tarkka silmä kulkee täysin Marinan tahdissa ja syventyy hahmoon antaumuksella. Kaikki muu jää hänen varjoonsa, mikä kertoo omaa tarinaansa. Malickin nykyisen vaimon verrokki vain piipahtaa paikalla elokuvan puolivälissä.

Uskonnollisuus on ollut enemmän tai vähemmän läsnä Malickin aiemmissakin elokuvissa, mutta tässä se tunkeutuu läpi enemmän kuin ennen. Javier Bardemin esittämän papin usko on koetuksella, mutta tuon tuosta yläilmoihin kurkottelevat hahmot ja kirkon seinien lasimaalauksia lämmittävä Jumalan valo kääntyvät ylimaallisten monologien kuljettamina itseään vastaan pateettiseksi hapatukseksi vailla perusteita.

Ehkä siihen on syynsä, miksi ohjaajan elokuvat ovat yleensä vaatineet useamman vuoden kypsyttelytahdin. Eikä tahti ole laantumassa, päinvastoin: lähivuosille on ilmoitettu jo kolme uutta Malickin elokuvaa. Toivon kovasti, että tähti ei ole hiipumassa, sillä Terrence Malick on ehdottomasti yksi merkittävimmistä nykyohjaajista.

X-Files on varhaisnuoruuteni suosikkisarja, johon tutustumiseni alkoi tämän elokuvan katsomisella Suomen ensi-iltanäytöksessä heinäkuussa 1998. Lukioaikoina tein sarjalle omat nettisivut, luettelin kausien jaksojärjestyksiä ulkomuistista ja yhteisen fanituksen myötä tutustuin joihinkin ihmisiin, joihin tänäkin päivänä pidän aktiivisesti yhteyttä. Elämäni olisi erilainen ilman tätä tv-sarjaa. Melkein 10 vuoden tauon jälkeen päätin ryhtyä katsomaan sitä alusta pari kuukautta sitten. Sarjan puolivälin tähtihetki on tämä teatterilevitykseen tehty elokuva.

Kun FBI:n selittämättömiä tapauksia ratkoneen agenttikaksikko Fox Mulderin ja Dana Scullyn tie päätettiin viedä valkokankaalle, sarjaa oli tehty neljä kautta. Elokuva ajoitettiin tapahtumaan kausien 5 ja 6 väliin, jolloin tapahtumien johdattamiseen kohti elokuvan alkuasetelmaa jäi 20 jaksoa aikaa. Sarjan taustalla muhivaa mytologiaa Yhdysvaltain hallituksen sisällä toimivasta koskemattomasta eliittiryhmästä, Syndikaatista, joka taistelee väistämättä edessä olevaa muukalaiskolonisaatiota vastaan, oli rakennettu vuosien varrella pitkään ja monimutkaisesti, mutta erilaiset juonihaarat olivat vielä kutakuinkin käsissä.

Elokuva edustaa monessa mielessä suurta kliimaksia. Se on x-fiilin märkä uni. Sarjassa oli viitattu Roswellin tapahtumiin 1947 ja salaperäisen mustan öljyn perässä oli matkustettu Hong Kongiin, mutta elokuvan ensimmäiset kuvat tapahtuvat 35 000 vuotta eaa. ja lopussa tulevaisuutta vastaan taistellaan etelämantereella. Sarjaan verrattuna kaikki tuntuu suuremmalta ja fiinimmältä. Elokuvaan on palkattu mahdollisuuksien salliessa muutamia elokuvanäyttelijöitä, joita ei sarjassa myöhemmin nähdä, mutta roolit eivät onneksi ole kovin tärkeitä jatkumon kannalta.

Suuremmasta budjetista huolimatta päällimmäiseksi ei jää vain tunne siitä, että nyt on millä mällätä, vaan tuotantoryhmä lunastaa myös taiteellisesti valkokankaan vaatimukset. Sarjan kärkiohjaajiin kuuluva Rob Bowman tekee hienoa työtä ja sarjassakin intensiivisiä tunnelmia tarjoileva säveltäjä Mark Snow ylittää itsensä. Kamera-ajoihin, viimeisteltyihin kompositioihin ja muihin visuaalisiin yksityiskohtiin on käytetty aikaa. 4:3-laatikkoon tottuneelle myös CinemaScope-kuvasuhde tekee ihmeitä. The X-Files toimii erinomaisena esimerkkinä viihdyttävästä tieteiselokuvasta, joka kuitenkin vaatii katsojaltaan pientä ajatustyötä.

Elokuva on käänteentekevä valitettavasti myös sarjan laadun suhteen. Neljännellä ja viidennellä kaudella sarja oli parhaimmillaan, mutta viidennen kauden jälkeen tuotanto muutti synkästä Vancouverista valoisaan Los Angelesiin. Taso alkoi laskea ja tekijöiden into laantua. Elokuvaan onkin jotenkin tiivistynyt suuri osa sarjan potentiaalista ja hienoudesta. Mytologiasta päävastuussa olleen sarjan luojan Chris Carterin käsikirjoitus onnistuu kunnioitettavalla tavalla jatkamaan sarjan tarinaa ja toimimaan myös melko mainiona itsenäisenä teoksena sarjaa tuntemattomille. Uskon myös, etten ole ainoa, jolle nimenomaan elokuva toimi porttina sarjan maailmaan.

Viime vuonna Eurooppalaisen elokuvan viikoilla kävin katsomassa belgialaisen Rundskopin. Tällä kertaa kohdalle osui elokuva, joka avaa puolalaisen hiphop-yhtyeen lyhyttä ja ankeaa, mutta intohimoista elinkaarta.

Taiteilijanimellä Magik tunnettu Kaliber 44:n keulahahmo jätti bändinsä ja lyöttäytyi yhteen kahden tulokkaan kanssa perustaakseen uuden bändin. Vuosituhannen vaihteessa kolmikon Paktofonika nousi maansa vaikutusvaltaisimmaksi hiphop-ryhmäksi rohkeine teksteineen. Tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa bändin vaiheista on odotettu pitkään ja lopputulos palkittiin kotimaassaan moninkertaisesti.

Elokuva käsittelee ystävyyttä, ahneutta ja uskollisuutta unelmilleen. Pohjalla on melko tyypillinen tarina ja buddy-kuvaus, mutta elokuvan mustavalkoista lähenevä, minimoitu saturaatio ja konstailematon, lähdemateriaalilleen uskollinen esillepano ovat oivallisia ratkaisuja. Itäeurooppalainen 90-luvun arki välittyy uskottavasti ja autenttisuutta korostaa jopa se yksityiskohta, että Magikia esittävä Marcin Kowalczyk pukeutuu tämän omiin, aitoihin vaatteisiin. Pääkolmikon kemiat pelaavat hyvin ja etenkin Kowalczyk tekee vakuuttavaa työtä. Myös musiikki on luonnollisesti tärkeässä roolissa, mutta näytöksessä esitetyssä kopiossa englanniksi käännetyt lyriikat eivät kykene välittämään alkuperäisten kappaleiden sanomaa, niinpä tämän elementin hienous jäi kohdallani tavoittamatta.

Elokuvan heikompia lenkkejä ovat Magikin tyttöystävä, jonka kohdalla sorrutaan jokseenkin epäuskottaviin käänteisiin ja hahmo unohdetaan lopussa, sekä nuorten muusikoiden itsestäänselvä vastavoima eli raadollinen musiikkiteollisuus: ensimmäinen tuottajakandidaatti on paperinohut pahis. Bändin pelastava seuraava agentti on onneksi monisyisempi, sympaattinen isähahmo, joka tarkoittaa hyvää, mutta tuntuu osuvasti siltä, kuin jokin kosminen voima olisi tuominnut hänet kantamaan epäonnistujan viittaa.

David Leanin voi nyt pyyhkiä pois niiden nimekkäiden ohjaajien listalta, joilta en ole nähnyt yhtään elokuvaa. Suureellisista eepoksistaan tunnettu maestro toteutti vuonna 1957 tämän elokuvan melko uskollisesti lähes samannimisen Pierre Boullen romaanin pohjalta. Sri Lankassa kuvattu elokuva on kirjan tavoin täyttä fiktiota, mutta lainaa asetelman ja todellisia henkilöitä vuosien 1942-43 Burman rautatien rakennusurakasta.

Ylpeys, sankarimyytti, laki, järjestys ja maine. Siinä tämän elokuvan merkittävimpiä rakennuspalikoita, joista vahvojen persoonien myllerryksessä kehkeytyvä kaaos voidaan lopulta kuitata vain repliikillä ”Madness, madness!” Alec Guinnessin huikealla tarkkanäköisyydellä piirtämä jäyhä, taipumaton brittieversti Nicholson saa yllättävän tomeran vastaparin Sessue Hayakawan tulkitsemasta itsepäisestä eversti Saitosta, joka johtaa tyrannin elkein japanilaista työleiriä, johon antautunut brittirykmentti marssitetaan sillanrakennuspuuhiin. Elokuvan alkupuolisko kuluu kaksikon välistä herkullista mittelöä seuratessa.

Amerikkalaisnäyttelijä William Holden edustaa näiden napojen vastavoimaa, rentoa selviytyjää nimeltä Shears, joka neuvokkuudellaan pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmisten intressit menevät iloisesti ristiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicholson päättää alkaa rakentaa siltaa toden teolla vain osoittaakseen englantilaisen tehokkuuden. Hänen asiaa ajavat monologinsa on loistavasti kirjoitettu.

Visuaalisesti vanha kunnon CinemaScope on luonnollisesti upeaa katsottavaa, vaikka paljon käytetty day for night -tyyli auringon jättämin varjoin vähän silmään pistääkin. Kamera liikkuu paljon, mutta kompositiot on kautta linjan huolellisesti sommiteltuja. Shearsin lyhyt visiitti paratiisimaisessa merenrantasairaalassa luo hienosti kontrastia kokonaisuuteen ja tekee väistämättömän paluun vankileirille katsojallekin asiaankuuluvan vastenmieliseksi.

Elokuvan konkreettiset yhtymäkohdat historialliseen esikuvaan eli Burman rautatien rakennukseen jäävät etäisiksi. Nicholsonin tosielämän vastine, eversti Philip Toosey nimenomaan sabotoi sillanrakennusta ja puolusti rivimiehiään loppuun asti, siinä missä Nicholson peräänkuuluttaa upseerien erivapautta Genevan sopimukseen vedoten ja pakottaa sairastuvalta miehiään töihin. Vankileireillä oli myös todellisuudessa paljon tukalammat olot. Kuuluisa vihellysteema tavallaan vain korostaa elokuvan naiivimpaa näkemystä.

Tätä eroavaisuutta ei pitäisi kuitenkaan nostaa ylitse muun, sillä miljöö on epäoleellinen. Elokuvaa voisi nimittäin verrata Tarantinon Inglorious Basterdsiin sillä erotuksella, että Tarantino pistää historiaa uusiksi vain piruuttaan, siinä missä Leanilla tarkoitus pyhittää keinot. Vankileiripohja toimii ihmisluonnon, tässä tapauksessa sitkeyden ja kunnian kaltaisten arvojen käsittelyn tutkimuskenttänä, eikä elokuvan ydintä tarvitsisi ratkaisevasti muuttaa, vaikka tapahtumapaikkaa ja olosuhteita vaihdettaisiin tyystin. Näin ollen piittaamattomuus historiasta on Tarantinolle itsetarkoitus, Leanin kohdalla enemmänkin sivuhuomautus.

Romanialais-belgialaisena yhteistuotantona tehty 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää sukeltaa 1980-luvun Ceausescun kommunistiseen Romaniaan hyvin autenttisella, melkein dokumentaristisella otteella. Hektisen alun jälkeen käy ilmi, että opiskelija-asuntolassa huoneen jakavat tytöt ovat vaikean tilanteen äärellä: Gabita (Laura Vasiliu) on tullut raskaaksi. Hän on avuton ja surkea, mutta tomera kämppis Otilia (Anamaria Marinca) on luvannut auttaa. Otilian terävää askellusta seurataankin läpi elokuvan.

Lapsen pitäminen ei ole Gabitalle mahdollista, mutta 1966 voimaan tulleen lain nojalla abortti on ankarasti rangaistava rikos, niinpä se on tehtävä laittomasti. Toimenpide on luonnollisesti vaarallinen ja riskialtis, eivätkä poloiset tytöt aivan ymmärrä, mihin ovat ryhtymässä, varsinkaan onneton Gabita, joka yrittää asioita kaunistelemalla auttaa tilannettaan. Valheiden kierre kuitenkin paljastuu nopeasti, eikä johda mihinkään hyvään. Tapahtumia taltioiva kamera pysyy hanekemaisesti paljon paikallaan – yhtä järkähtämättä kuin mies, jolle vaikea tehtävä uskotaan.

Elokuva pysähtyy hetkiin ja elää niistä. Miljöö kuvataan vahvasti ja elävä elämä näkyy pienissä havainnoissa: tarkovskilaisesti on aikaa pysähtyä, kun juoksenteleva poika kompastuu jalkoihinsa ja kaatuu ennen kuin Otilia marssii paikalle ja kamera jatkaa hänen seuraamistaan. Pinnassa on paljon tukahdutettuja tunteita – vastenmielisyys, ahdistus ja byrokratian painostavuus, jotka liittyvät laajemminkin kuvattuun aikakauteen. Kaiken yllä leijaileva kommunistinen järjestelmällisyys konkretisoituu dialogin ohella hotellien tiukoissa sääntökäytännöissä.

Ohjaaja Cristian Mungiu keskittyy hyvin tarkasti valitsemiinsa henkilöihin, jopa siinä määrin, että syntymäpäiväjuhlilla suuren pöydän ääressä ylimääräisiä ihmisiä ei yksinkertaisesti näytetä. Kyseinen kohtaus on niin katsojalle kuin päähenkilöllekin pitkä ja tukala, eikä siinä muuta halua kuin päästä pois. Silti lörpöttelevä dialogikin on merkityksellistä ja taustoittaa sitä todellisuutta, jossa elokuva tapahtuu.

Synkkä ja traaginen tarina ei jätä toivolle liiemmin sijaa. Elokuva ajoittuu tarkalleen ottaen vuoteen 1987. Kaksi vuotta myöhemmin Ceaucescu sai surmansa kansannousussa, mutta tyrannian päättymisestä ei ole vielä pienintäkään lupausta ilmassa. Se ei silti ole pahinta, ohjaaja tuntuu huomauttavan. Pahinta on se, jos ystävään ei voi luottaa.