Vieraillessaan viime kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla ohjaaja Fernando Meirelles näytti legendaarisen aamukeskustelun yhteydessä yleisölle kohtauksen tulevasta elokuvastaan The Two Popes. Väistyvän ja tulevan paavin toverillinen kohtaaminen Sikstiiniläiskappelissa oli upeaa katseltavaa ja kahden mestarinäyttelijän keskustelu vei mennessään, vaikka leffan äänityöt olivat vielä tekemättä. Nyt pääsin vihdoin katsomaan valmiin elokuvan.
Brasialaisohjaaja tunnetaan erityisesti loistavista City of God ja Constant Gardener -elokuvistaan, jotka puhuvat samaa tunnistettavaa, lennokasta kuvakieltä. Nyt kuitenkin on vuorossa elokuva kahden vanhan miehen staattisista keskusteluista. Miten se sovitetaan yhteen eteläamerikkalaisen eläväisyyden kanssa? Vallan mainiosti. Pohdiskelevaa, nokkelaa dialogia uskosta ja paavien menneisyyden virheistä väritetään toki itsestäänselvästi takaumilla, mutta kulloisessakin ”nykyhetkessä” paavit paitsi kävelevät, he myös keskustelevat moninaisissa eri asetelmissa samankin kohtauksen sisällä. Taitavan ohjauksen, kuvaamisen ja leikkaamisen yhdistelmä mahdollistaa tauot tai rytmiset vaihdokset, joiden ansiosta elokuva hengittää ja etenee koko ajan. Meirelles jopa aivan suoraan piruilee asialla: hän on iskenyt paavi Benedictuksen ranteeseen askelmittarin, joka useaan otteeseen muistuttaa ääneen liikkeen tarpeesta.
Sikstiiniläiskappeliin ei tietenkään elokuvan kuvausryhmää oikeasti päästetty, vaan Vatikaanin tilat oli lavastettava itse tai tuon erityisen grandiöösin päänäyttämön osalta luotava digitaalisesti. The Two Popes onkin tietokonetehosteiden oikeaoppisen käytön paraatiesimerkki, jonka rinnalla kaiken maailman äksönmätöt kalpenevat. Uljaiden miljöiden sijaan Meirelles malttaa kuitenkin keskittyä kahteen mahtavaan näyttelijäänsä ja vielä erityisesti heidän kasvoihinsa. Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce osoittavat suuruutensa pienesti, moneen kertaan. On ihailtavaa, kuinka pikkutarkkaa ja silti huolettoman ja vaivattoman näköistä työtä molemmat tekevät.
Takaumien osalta kuvitus, metaforat ja fraseologia ovat välillä hieman turhan kliseisiä, mutta jälleen kerran saamme todistaa, kuinka klassinen hiljaisuus on usein kerrontakeinoista tehokkain, kun sitä käytetään oikein. Äänisuunnittelu on muutenkin paikoin nerokasta. Esimerkiksi yksinkertaista jazz-saksofonia käytetään oivaltavasti – paitsi yhdistämään eri kohtausten merkityksiä toisiinsa, myös Jumalan äänenä.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lausui tänään uudenvuodenpuheessaan: ”Tapamme keskustella on nopeasti muuttunut. Yhä harvemmin kuulee erimielisten hakevan yhteistä näkemystä.” Juuri tähän maailmanlaajuisesti ajankohtaiseen problematiikkaan Meirelles tärkeällä elokuvallaan puuttuu.