The Irishman (2019) ***½

The Irishman oli yksi vuoden 2019 odotetuimmista elokuvista ja se nousi kriitikoiden lempilapseksi heti kättelyssä. Suomessakin viittä tähteä tipahteli sieltä täältä. Kalle Kinnunen totesi, ettei Frank Sheeranin roolia olisi voinut esittää kukaan muu kuin Robert De Niro. Noh, olen eri mieltä. Tottakai olisi voinut ja tässä tapauksessa olisi myös pitänyt.

Yksi merkittävimmistä elävistä elokuvaohjaajista, Martin Scorsese, keräsi tätä projektia varten yhteen monumentaaliset suurnimet, jotka tekivät vielä kerran yhden jättiläiselokuvan yhdessä. Se on hieno lähtökohta, elokuvan olisi vain pitänyt olla aivan erilainen. Näyttelijäkeskeisen elokuvan kannattaisi aina pelata niillä vahvuuksilla, joita näyttelijöillä on, eikä niillä, joita näyttelijöillä on joskus ollut. Parikymmentä vuotta sitten The Irishmanista olisi varmaankin tullut loistava elokuva. Nyt lopputulos on hyvä, mutta silti pettymys.

On kerrassaan huvittavaa, että Scorsese on ollut viime aikoina otsikoissa kyseenalaistaessaan sen, ovatko Marvel-elokuvat efektimäiskeinä elokuvia ensinkään. Samaan aikaan hän itse tekee niin efekteillä kyllästetyn elokuvan, että kolmen ja puolen tunnin aikana en päässyt unohtamaan sitä hetkeksikään. Yhä uudelleen sain pyöritellä päätäni siksi, miten kököltä lopputulos näyttää. Tekniikan ei pitäisi olla este, mutta ilmeisesti Hollywoodissa se yhä on. En mitenkään pysty käsittämään, miten jopa YouTuben deepfake-videoissa kasvonvaihtelut ovat paikoin paremmin toteutettu kuin tässä 150 miljoonan spektaakkelissa. Haloo, nyt puhutaan Industrial Light & Magicista, joka vastasi T2:sta 1991 ja Jurassic Parkista 1993. Mikä teitä vaivaa?

Silmät ovat sielun peili ja niissä efektiongelmat loistavat, kuten myös näyttelijöiden elekielessä ja liikehdinnässä: elokuvan pitäisi kertoa nuorimmillaan kolmekymppisistä miehistä, mutta näyttelijöiden todellinen ikä näkyy kaikessa. Alkupuolen kauppiaan mukilointikohtaus on suorastaan surkuhupaisa: Robert De Niro on raihnainen. Jopa pistämätöntä työtä jälleen kerran muuten tekevä leikkaajalegenda Thelma Schoonmaker on jättänyt mukaan tyrskähdyttävän amatöörivirheen. En ymmärrä, miten se on mennyt jälkituotantoputken läpi sellaisenaan, äänetkin katkeavat kesken. Netflix-tunnuksen omaavat voivat katsoa itse, kuinka leikkaus keskeyttää Al Pacinon repliikin suurin piirtein aikakoodilla 1:10:18.

Tästä ripityksestäni huolimatta The Irishman on siis hyvä elokuva, sitä ei toki käy kieltäminen. Scorsesen mestarillinen kädenjälki näkyy kaikessa: ohjauksellisessa otteessa, kuvakerronnassa, ajankuvassa, musiikissa ja jouhevassa rytmissä, jonka ansiosta todella pitkä elokuva rullaa vangitsevasti ja vaivattomasti eteenpäin. En suhtautuisi mainitsemiini asioihin niin jyrkästi, ellei elokuva olisi saanut universaalisti niin armotonta suitsutusta osakseen. Vaikuttaa siltä, että tähtikaarti ja nostalgianjano ovat peittäneet ihmisten arvostelukyvyn, sillä eihän näitä ongelmia yksinkertaisesti voi sivuuttaa, jos silmät ovat ylipäänsä olleet auki elokuvaa katsellessa.

Mafiaelokuvat eivät ole oma lempilajini, mutta kaikki tärkeimmät on toki katsottu. The Irishman nojaa tunnistettavasti perinteeseen, mutta selkeimmäksi omaksi ansioksi nousee koko ajan itsestään muistuttava tietoisuus kuolevaisuudesta. Elokuva etenee koko ajan kohti yhtä Yhdysvaltain lähihistorian suurimmista mysteereistä, Jimmy Hoffan lopullista kohtaloa. Scorseselle tuo seikka on kuitenkin vain yksi miljoonasta ja elokuvan painopiste pikemminkin kaikessa muussa. Se on luonnollisesti oikea ratkaisu.

Parasta The Irishmanissa on kuitenkin ehdottomasti Joe Pesci. Hänen roolinsa on riisuttu, eivätkä nuorennetut kohtaukset pistä samalla tavalla silmään. Kalle Kinnusta vapaasti mukaillen, Russell Bufalinon hahmoa ei voisi esittää kukaan muu kuin Joe Pesci! De Niro on De Niro ja Pacino on Pacino. Molemmat ovat totta kai loistavia näyttelijöitä ja tekevät hienoa työtä, mutta tämän elokuvan roolit ovat heille läpikotaisin tuttuja, molemmat ovat vankasti omalla mukavuusalueellaan. Joe Pescin hillitty suoritus sen sijaan on jotain uutta, eläkkeeltä palanneenakin hän osoittaa monipuolisuutensa ja sitä katselee ihaillen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *