Kun 1990-luvun puolivälin tienoilla kunnolla tutustuin mainioon Terminator-elokuvaan ja sen vielä parempaan jatko-osaan, en olisi ikinä uskonut, jos joku olisi tullut kertomaan minulle, että oma esikoisohjaukseni saa ensi-iltansa kuukauden sisään saman sarjan kolmannen osan kanssa. Näin kuitenkin kävi, kun marraskuussa 2019 teattereihin saapui sekä Terminator: Dark Fate että Poissa.

Ennakkotiedot olivat lupaavia: James Cameronin paluu, Iso-Arska, Linda Hamilton ja väläyteltiinpä lopulta myös Edward Furlong -korttia. Kaikki vanhat ketut back at it, ja vuosien varrella tuotetut kehnot jatko-osat unohdetaan jatkaen siitä, mihin Judgment Dayssa jäätiin. Loistavaa – mikä voisi mennä vikaan? Valitettavasti kovin moni juttu.

Mitä pitäisi ajatella toimintaelokuvasta, jonka hyvät hetket liittyvät kaikki muuhun kuin toimintaan? Kritiittiset arviot pitävät ikävä kyllä paikkaansa: elokuva muistuttaa edeltäjistään huomattavasti enemmän Genisystä kuin T2:ta. Ote on sentään aavistuksen kunnianhimoisempi ja dialogissa on ehkä kertaalleen mukana joku ajatuksenpoikanenkin. Kaukana kuitenkin ollaan T2:n kaltaisesta sisällön, tunnelman ja rytmityksen symbioosista, jossa James Cameron osoitti Aliensin jälkeen jo toistamiseen, kuinka tärkeä lisä merkittävä lapsihahmo voi toimintaelokuvalle olla. Mutta jos Alien 3:n alkua on vuosikaudet syytetty Cameronin luomien hahmojen kaltoinkohtelusta, nyt on Cameronin itsensä vuoro astua samaan suohon.

Linda Hamiltonia elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää. Hän on niin hyvä kuin käsikirjoitus antaa myöten, elokuvan ehdoton kuningatar. Hänessä on sitä jotain, ja on sääli, että häntä on käytetty vuoden 1991 jälkeen niin vähän – mieleen tulee lähinnä Dante’s Peak. Silti lisää jää toivomaan tässäkin. Schwarzenegger on Schwarzenegger. Kaikki uudet hahmot jäävät auttamatta vastaantulijoiksi, ja jos heistä pitäisi olla manttelinperijöiksi, niin… no, ei heistä ole.

Deadpool-ohjaajan luulisi ymmärtävän huumorin päälle, ja se puoli tässä elokuvassa onkin hyvässä, tiukasti säännöstellyssä balanssissa. Esimerkiksi T3:n kaltaisiin naurettaviin ylilyönteihin ei sorruta – tätä pointtia oikein alleviivataan aurinkolasikohtauksessa.

Alkuperäinen Terminator oli paitsi kiihkeä toimintajännäri, myös kiihkeä rakkaustarina. Kakkososa laajensi pakettia ja tematiikkaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmissa oli toiminnan lisäksi mukana ajatusta, dialogia oli nautinto kuunnella. Molemmat ovat nerokkaita, dynaamisia ja taiteellis-teknisesti innovatiivisia toimintaelokuvan historian merkkipaaluja. Dark Fate on jotain ihan muuta. Parasta, mitä tässä universumissa on T2:n jälkeen nähty, on yhäkin Sarah Connor Chronicles -tv-sarja. Sekin jättää toivomisen varaa, mutta on kiinnostavampi kuin kaikki T2:n jälkeen tulleet elokuvat yhteensä.

Marvel-nimisen rahantekokoneiston seuraava tuotos naurettavan taalakasan käärineen Avengers-fiaskon jälkeen on paluu sankarikatraan mielenkiintoisimman hahmon eli Tony Starkin pariin. Rautamiehen kolmas tuleminen ei kuitenkaan ole kummoinen tapaus. Päämäärätön haahuilu, päähenkilön itsevarman perusluonteen ylilyönnit ja parit kammottavat juonen epäloogisuudet häirinnevät ainakin sellaista katsojaa, joka erehtyy ajattelemaan näkemäänsä. Siinä missä ensimmäisessä osassa Stark rakentaa erehdyksien kautta vähitellen huikeaa metalliunivormuaan, kolmanteen osaan tultaessa millään tällaisella ei ole enää merkitystä. Rautapuvun palaset iskeytyvät tahdon voimalla Starkin päälle silloin kun tarvetta on ja käsikirjoituksen kustakin kohtauksesta riippuen joko kestävät mitä vain tai hajoavat metallisilpuksi pienimmästäkin töytäisystä. Minkäänlaisia sääntöjä ei ole, joten kaikki valkokankaalla tapahtuva toiminta on lopulta samantekevää.

On sääli, että elokuvaa on tehty toiminta ja efektit edellä, sillä toisaalta uusi tekijä Shane Black pitää päähenkilöään määrätietoisesti ulkona asustaan, eikä anna tämän ratkoa kaikkia ongelmia, jolloin ylpeä mies joutuu myöntämään tarvitsevansa apua. Se on luonnollisesti mielenkiintoista. Starkin antisankaruus viedään niin pitkälle, että viimeisen naulan lyöminen voittamattomalta tuntuvan vihollisen arkkuun jää muille. Paniikkikohtauksista, riittämättömyyden tunteesta ja alakulosta kärsivä päähenkilö jää kuitenkin pintapuoliseksi hahmoksi, sillä näihin seikkoihin ei malteta syventyä niin, että kyse olisi hahmon jatkuvasta olotilasta, jolloin kokonaisuus tuntuisi uskottavammalta. Aivan kuten univormun kestävyyden ailahtelu, myös nämä vaivat tuntuvat iskevän päälle lähinnä silloin kun se kohtaukseen sopii.

Ben Kingsley tekee elokuvassa loistavan, itselleen epätyypillisen pahisroolin. Elokuvan toisena pahiksena nähtävä Guy Pearce ei ole mestarillisen Mementon jälkeen enää valitettavasti yltänyt samalle tasolle.

Robert De Niron ja John Travoltan ensimmäinen kohtaaminen valkokankaalla on heppoinen kostoelokuva, sodan arpeuttamien miesten mittelö. Appalakkien vuoristoseudulla asuva, De Niron esittämä eversti Benjamin Ford on Bosnian sodassa ja sen jälkeisessä rakkaudessa saamiaan haavoja nuolemaan vetäytynyt erakko. Travolta tulkitsee julmuuksia sodassa tehnyttä serbisotilasta Emil Kovacia, jonka joukkueen De Niro teloitti, sillä serbit olisivat muuten selvinneet teoistaan seurauksitta.

Jotenkin Kovac jäi kuitenkin henkiin. Sen jälkeen hän on parinkymmenen vuoden ajan etsinyt teloittajaansa. Sinä aikana miehen sadistinen luonne ei ole kadonnut minnekään, niinpä Fordin vihdoin löydyttyä saa Kovac ystävällisen lähestymisen jälkeen houkuteltua Fordin seurakseen metsälle ja vasta siellä miehen aikeet alkavat paljastua pahaa-aavistamattomalle everstille. Metsästys alkakoon.

Pian käy ilmi, että sadismi ja kiduttaminen ovatkin molemminpuolisia taipumuksia, eikä kahden miehen välinen sota johda muuhun kuin molempien osapuolten telomiseen, eikä kumpikaan lopulta ansaitse voittoa sen enempää kuin toinenkaan. Tätä kautta elokuva pyrkii käsittelemään laajemmin sotaa ilmiönä. Kommentaari jää vaatimattomaksi ja johtopäätökset ovat loppuunkaluttuja ja huonossa mielessä yleistettyjä. Vaikka on positiivista, että taustalla on amerikkalaisen elokuvan hieman harvemmin käsittelemä Bosnian sota, valinta näkyy lopputuloksessa lähinnä siinä, että Travolta puhuu englantia vahvalla aksentilla. Serbiläisyys ei esimerkiksi estä häntä osaamasta ulkoa Johnny Cashin kappaleen sanoja.

De Niro on luonnollisesti yhä laatunäyttelijä, mutta elokuvan pannukakkumaisuus ei anna hänelle mahdollisuuksia sellaiseen hienovaraisuuteen, jossa näyttelijä tavallisesti on omimmillaan. Hänen mukanaolonsa sodan jälkipuintia näennäisesti käsittelevässä elokuvassa ja viimeistään metsätyskohtaus hirven kanssa tuovat mieleen legendaarisen The Deer Hunterin, jonka rinnalla tämä elokuva on kaikin puolin onneton viritelmä. Herätti se kuitenkin halun katsoa tuo oikea sotaelokuva seuraavaksi.

Jos Bosnian sota nimenomaisesti kiinnostaa, amerikkalaiset tekeleet kannattaa unohtaa ja katsoa niiden sijaan loistava bosnialainen No Man’s Land.

Tom Cruise näytteli Hitlerin salamurhaa yrittänyttä miestä Christopher McQuarrien elokuvassa Valkyrie. Sama kaksikko on asialla nykyaikaan sijoittuvassa suoraviivaisessa toimintajännärissä, jossa tarkk’ampujana kunnostautunut sotaveteraani lavastetaan syylliseksi neljän ihmisen lahtaamiseen. Taustalla on kaupalliset intressit ja tapausta tutkivat enemmän vaateliikkeissä kuin poliisikoulussa viihtynyt komisario sekä syyttäjä-isäänsä vastaan kapinoiva puolustusasianajaja. Kummallakaan ei ole hajua todellisista tapahtumista, kunnes Cruisen näköinen yli-ihminen nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle.

Elokuvan suurin pyrkimys on olla cool. Tässä onnistuu vain mies, joka ei sitä yritä, eli vanha konkari Robert Duvall. Hän heittää pienen, näppärän sivuroolin ampumaradan grand old manina, joka lähtee Reacherin avuksi tiukan paikan tullen. Tomppa on Tomppa, jonka dialogi koostuu sarjasta one-linereita. Samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan elokuvan päähenkilö on paljon esikuvaansa kevyempi, siististi pukeutunut ja poikamaisesti virnuileva. Werner Herzogin esittämä vastavoima on lähinnä huvittava, Bond-pahiksen kaltainen stereotyyppi.

Itseironiaa kaipaava elokuva näyttää vilauksen huumorintajusta pieneen kylpyhuoneeseen sijoitetussa ahtaan paikan actionissa, mutta muuten toiminta on tylsää ja mitäänsanomatonta. Lopussa tekee mieli jo lyödä kättä otsaan, kun jokseenkin tehokkaaksi rakennettu nimihahmo – joka on kertaalleen valistanut katsojaa ajattelun tärkeydestä – kokee ilmeisesti äkillisen mielenhäiriön ja pudottaa aseensa voidakseen heittäytyä tasavertaiseen nyrkkitappeluun jo päihitetyn vastustajansa kanssa.

Visuaalisesti elokuva tarjoilee paikoitellen näkemisen arvoisia kuvia. Viattomien ihmisten arkinen seuraaminen kivääritähtäimen läpi on hyytävä alku. Leffa kulkee sujuvasti, eikä hyydy kesken matkan. Sillä ei vaan ole mitään kovin kummoista annettavaa.

Stephen Kingin romaania uskollisesti kuvittava teos on David Cronenbergin tuotantoa heikommasta päästä. Koomasta heräävä mies huomaa saaneensa kyvyn nähdä väläyksiä kohtaamiensa ihmisten tulevaisuudesta tai menneisyydestä vain kättä puristamalla. Kiinnostavasta lähtöasetelmasta ei revitä hirveästi irti, vaan juttua pyöritellään tavanomaisissa ympyröissä. Tarina ja sen jokseenkin oudot käänteet eivät ole kuitenkaan syy epäonnistumiseen, vaan ongelma piilee enemmän epäuskottavissa hahmoissa, joita elokuva suorastaan viljelee. Asperger-tapaukseksi esiteltävä poika avautuu päähenkilölle hetkessä, hänen isänsä heiluu empaattisen ymmärtäväisen ja tunteettoman pahiksen välillä kuin tuuliviiri, eikä tärkeämpien hahmojenkaan toiminta tunnu seuraavan minkäänlaista logiikkaa.

Pääparin välillä ei ole kemiaa, jota elokuva ehdottomasti vaatisi, sillä tuon suhteen varaan niin paljon rakennetaan. Yleensä sivuosissa viihtyvälle Christopher Walkenille ajatuksiinsa unohtuvan tyhjäkatseisen selvänäkijän Johnny Smithin rooli sopii hyvin ja parhaimmillaan hän on mainio, mutta kohtauksesta toiseen heittelevät tunnetilat tekevät työstä vaikeaa. Vaikka ailahtelevaisuus on kovia kokeneelle hahmolle ymmärrettävää, muutokset haiskahtavat ikävästi käsikirjoitetuilta. Pienemmissä sivuosissa on sitten kokonaisuutta tasapainottavia luonteviakin hahmoja mukana: Smithin pojastaan huolehtiva isä, Tom Skerritin esittämä kylän sheriffi ja Martin Sheenin eheästi ylivedetty senaattoripyrkyri.

Visuaalisesti elokuvalla on enemmän tarjottavaa. Kamera liikkuu paljon – enimmäkseen perustellusti – ja tulevaisuusnäkyjen sekoittuminen nykyhetkeen on taitavasti toteutettu. Cronenbergin varhaisempia elokuvia, mm. Videodromea ja Scannersia en ole vielä nähnyt, mutta tähän verrattuna on kuitenkin hurjaa, kuinka suuren harppauksen eteenpäin ohjaaja ottaa vain kolme vuotta myöhemmin valmistuneessa The Flyssa.

Mainitsin kliseet Flightin kohdalla. Well you ain’t seen nothing yet. Silver Linings Playbook on yhtä amerikkalaista unelmaa, moneen kertaan nähtyä Hollywood-elementtiä toisen perään, yllätyksettömiä tilanteita, jotka esitetään yllätyksellisinä. Ja jos juonikuviot ovat sitä, entäs hahmot? Elokuvan päähenkilö kärsii henkisistä ongelmista, ei syö lääkkeitään mutta on kuitenkin pakkohoidosta lähtiessään jo melko parantunut ja yrittää parantaa tapansa voittaakseen vaimonsa takaisin. Hahmon bipolaarinen mielialahäiriö unohdetaan kokonaan elokuvan puolivälin jälkeen. Hänen isänsä on yllytyshullu, jolle jenkkifutis on kaikki kaikessa. Naapurin plikalla synkkaa päähenkilön kanssa ja hän lupaa auttaa tätä tavoitteessaan, kunhan he yhdessä tanssivat tiensä tähtiin.

Kaikki on surkuhupaisan ennalta-arvattavaa ja puhkivatvottua. Jos se ei vielä ihmetytä, kuinka tylysti riman alta tekijät tyytyvät laskettelemaan, niin entäs se, että elokuvalla on kahdeksan Oscar-ehdokkuutta? Jos hienon The Masterin ehdokkuudet antavat Oscar-pojalle syytä kohottaa leukaansa tasokkaan materiaalin esiintuomisen johdosta, on nyt parempi hipsiä sivukujille vähin äänin. Elokuvat ovat kuin yö ja päivä.

Mutta ei Unelmien pelikirja huono ole. Kaikki näyttelijät tekevät perusvarmaa työtä, eikä elokuvan toteutuksessa sinänsä ole juuri mitään huomautettavaa. Dialogi on enimmäkseen hyvää, Robert De Nirolla on yksi hieno kohtaus ja Jennifer Lawrencen läsnäoloa seuraa ilolla. Oscar-ehdokkaaksi valittujen näyttelijöiden sijaan haluan kuitenkin kiinnittää huomion pieneen hienoon näyttelijäsuoritukseen, nimittäin päähenkilön psykoterapeuttiin, jota esittää Anupam Kher (kuvassa). Valitettavasti vain tämänkin hahmon alta vedetään matto viimeisessä kohtauksessa, jossa hänet nähdään.

Elokuva ei varmaankaan olisi aiheuttanut minussa sen kummempia reaktioita, ellen olisi odottanut siltä jotain muutakin kuin nimekkäillä näyttelijöillä varustettua, ammattimaisesti toteutettua liukuhihnatuotetta. Sellainen se kuitenkin on.

Bourne-trilogian käsikirjoittaja Tony Gilroy pääsi vihdoin ohjaajan penkille, kun kaksi jälkimmäistä osaa ohjannut Paul Greengrass päätti jättää sarjan taakseen. Uusi, neljäs elokuva on jokseenkin kummallinen – nimihenkilöä esittävä Matt Damon ei ole mukana, vaan elokuva esittelee uuden sankarin ja avaa hieman lisää trilogian esittelemää kuviota, jossa Yhdysvaltain hallituksen tiedusteluprojektit lähtevät käsistä.

Elokuva alkaa intensiivisesti, pitää katsojaa hyvin kiristyvässä otteessaan… ja sitten päästää irti. Keskivaiheilla alkaa loputon takaa-ajo, jonka jälkeen elokuva vain loppuu. Tuntuu siltä, kuin käsikirjoittaja olisi mystisesti lopettanut hommansa puoliväliin.

Jeremy Renner on uusi sankari, jonka suoritusta ilmentää hyvin sana mukiinmenevä. Jos Renner olisi britti, voisi hänet hyvin kuvitella mielikuvituksettomaksi valinnaksi uudeksi James Bondiksi Pierce Brosnanin jälkeen. Mies on jokseenkin hajuton ja mauton, symppis joka hoitaa homman.

Juttu haisee kaikin puolin välityöltä, jonka tarkoitus on lähinnä pitää Bourne-nimi ihmisten mielissä sillä välin, kun mietitään, jatkaisiko Matt Damon kuitenkin vielä uuteen seikkailuun.

Ice Agen tekijöiden jokseenkin mitäänsanomaton ja persoonaton animaatio lintujen seikkailuista Rio de Janeirossa tuli katsottua 12-tuntisella lennolla Singaporesta Helsinkiin. Harmitonta kamaa, ja kun Aasiassa tuli nähtyä Angry Birdsejä ties millaisissa konteksteissa, oli sinänsä piristävää nähdä piirrettyjä lintuja, jotka eivät liity tähän ilmiöön mitenkään.

Hienoiseen cliffhangeriin lopetetun Casino Royalen tarinaa haluttiin jatkaa sarjan seuraavassa osassa. Tämä ratkaisu osoittautuu huonoksi, sillä se leimaa kokonaisvaltaisesti Quantum of Solacea. Se on kaikilla osa-alueilla edeltäjäänsä jäljessä. Katkeroitunut Bond on yksiulotteinen hahmo, joka hyppelehtii parvekkeelta toiselle listien porukkaa. Herkullisten henkilökohtaisten jännitteiden sijaan toimintaa motivoidaan vain sillä, ettei Bolivian öljy- tai vesivaranto karkaisi rikollisten käsiin. Viittauksia edellisen elokuvan hahmoihin, tapahtumiin ja niiden merkityksiin tulee vastaan tuon tuosta. Lopulta kaikesta jää tunne, että elokuva on kuin jokin dvd-extra; pitkä epilogi Casino Royalille. Tarinaa ei selvästi oltu mietitty ajoissa ensimmäistä elokuvaa pidemmälle, eikä käsikirjoituslakon alla rähmittyä jatkoa saatu toimimaan. Uusi elokuva olisi pitänyt aloittaa puhtaalta pöydältä.

Ohjaaja Marc Forsterin hektinen näkemys ei liioin helpota tilannetta: hän pyrkii iskevyyteen silpomalla kuvia minkä ehtii. Elokuvan kuvien keskipituus onkin varmasti Bond-historian lyhyin. On ihmisiä, joille toimintakohtauksen rakennuspalikoiksi riittävät meteli ja ryminä, mutta itse arvostan koreografiaa, viimeisteltyä rytmikkyyttä ja harkittuja kompositioita suhteessa liikkeeseen. Tällaista kuvaa Royale tarjoaa yllin kyllin – vauhdista tinkimättä. Huomenna on sitten luvassa neljän vuoden miettimistauon jälkeen teattereihin saapunut, Sam Mendesin nimekkäällä castilla varustettu Skyfall. Totisesti toivon, että virheistä on opittu.

Lähinnä romanttisista komedioistaan tunnettu Matthew McConaughey nähdään tässä indie-pläjäyksessä siistiin ulkokuoreen verhottuna hirviönä; stetsonpäisenä poliisina, joka sivubisneksenä tappaa ihmisiä rahasta. Hahmon mielenkiintoista, hieman Dexter-tyyppistä ristiriitaa ei avata yhtään, eikä poliisiasema vilahda elokuvassa kuin kerran lyhyesti. Sen sijaan keskitytään yksinkertaiseen white trash -uusperheeseen, jonka poika on huumejengille velkaa ja keksii, kuinka äidin henkivakuutus voisi olla avain onneen.

Elokuvan parhaat hetket ovat McConaugheyn monologeissa ja tämän yhteisissä kohtauksissa Juno Templen esittämän, omissa maailmoissaan kulkevan perheen Dottie-tytön kanssa, joka palkkatappajalle annetaan vakuudeksi. Heti kun ilmassa leijuva väkivallan potentiaali muuttuu ajatuksista teoiksi, kaikki menettää kuitenkin merkityksensä. Homma äityy suoranaiseksi mässäilyksi, eikä leffasta jää lopulta oikein mitään käteen.