Mission Impossiblen jälkeen otteensa hukannut käsikirjoittaja David Koepp kokeilee taas kerran siipiään kirjoittamansa tekstin ohjaksissa, laihoin tuloksin. Jos New Yorkin holtittomista pyöräläheteistä kertova elokuva jossain onnistuu, on se siinä, että alipalkatut asfalttiviidakossa sotkijat saavat vihat päällensä. Tarina on onneton pyörittely, johon pyritään tuomaan entistä enemmän vauhdin hurmaa rikkomalla kronologiaa ja hyppelemällä parin tunnin aikaskaalalla ympäriinsä. Nämä kikkakolmoset eivät tuo paketille mitään lisäarvoa, päinvastoin. Usein hyviin elokuviin eksyvä Joseph Gordon-Lewitt tekee tässä roolivalinnassa pahan virheen, samoin Michael Shannon, joka tuntuu huomanneen asian jo kuvauksissa.

Toiseksi lentokoneleffaksi valikoitui tämä huumoripläjäys, jossa Family Guyn luoja kokeilee siipiään live action -elokuvan parissa. Valinta oli oikea, sillä elokuvalla ei ollut juuri mitään annettavaa. Kyseessä on puhkikaluttu aihe, lapsellisen kolmekymppisen kasvutarina, jossa tuoreutta haetaan heittämällä maagisesti toteutunut lapsuudentoive, eläväksi muuttunut pehmolelu kämppikseksi poikamiesboksiin. Lopputuloksessa on kuitenkin yhtä paljon omaperäisyyttä kuin päähenkilön nimessä – sehän on John.

Kaipasin sairastelun keskelle aivotonta menoa, ja sitä tarjoilikin Lockout, jonka päätin katsoa vain siitä syystä, että olen kovasti nauttinut brittiläisen Joseph Gilgunin roolisuorituksista This is England -elokuvassa ja siitä poikineissa tv-minisarjoissa. Loogisuudet ja uskottavuudet heti kättelyssä romukoppaan heittävässä Hollywood-pläjäyksessä Gilgunilla ei tietenkään ole kaksinen rooli, vaan hänen ulottuvuuksistaan käytetään vain yhtä. Only fleshwound -päähenkilönä machoilee Guy Pearce, joka tuomitaan syyttömänä lähitulevaisuuden maan kiertorataa kiertävään vankilaan, jossa vangit on syväjäädytetty. Presidentin tyttären vierailun aikana kaikki menee kuitenkin pieleen ja Pearce saa mahdollisuuden armahdukseen pelastamalla ensimmäisen tyttären helvetistä. Jos osaa tuijottaa ruutua ajattelematta yhtään mitään, tämän katsoo kyllä.

Mel Gibsonin versiossa Prison Break -tv-sarjan 3. kaudesta ollaan cooleja koko rahan edestä. Gibsonin nimihahmo päätyy korruptoituneeseen vankilaan, jota suopea diktaattori hallitsee kapitalistisin ottein. Alusta asti on selvää, että hahmolle ei koskaan voi käydä mitään ja hän selviää mistä tahansa, mutta Gibsonin versio tällaisesta Jack Sparrow’sta ei ole koominen, se onnistuu vain ärsyttämään. Kuvassa näkyviä asioita ääneen toteava Gibsonin kertojanääni ei yhtään auta asiaa. Prison Break oli 3. kaudella jo menettänyt paljon otteestaan, mutta silti se teki kaiken paremmin kuin tämä elokuva. Älä vaivaudu katsomaan.

Aivan hirvittävä elokuva, joka muutamasta säälinaurusta huolimatta ei onnistu olemaan huono siten, että se kääntyy jo hyväksi, kuten esimerkiksi Sam Firstenbergin hulvaton The Alternate. Birdemic on puhtaasti ja yksinkertaisesti surkea. Missään ei ole päätä eikä häntää, ilmeisen tahallisesti pilattu kuva- ja äänileikkaus menettää äkkiä myötähäpeää tavoittelevan hauskuutensa ja elokuvan ainoa idea on hyökkäävät linnut, joita juostaan karkuun. Elokuva raiskaa Hitchcockin klassikon niin kuin vain elokuvan voi raiskata.

Birdemicin ainoa hyvä puoli on, että se toimii kelle tahansa elokuvanteosta kiinnostuneelle oivallisena esimerkkinä siitä, kuinka elokuvia ei pidä tehdä.

Vain vaivoin onnistuin katsomaan tämän elokuvan loppuun asti. Elokuva on James Bond -parodia, joita on nähty riittämiin. Vähintään yhtä paljon on lainattu Naked Gun -elokuvista. Jostain käsittämättömästä syystä niiden paras anti, verbaalinen kikkailu, on kuitenkin sivuutettu täysin. Leslie Nielsenin tavaramerkki oli kivikasvot – ja katsojat ulvoivat naurusta. Rowan Atkinson kääntää asetelman ympäri. Elokuvan sivuosahahmot seuraavat nimiagentin ikävystyttäviä toilailuja naamat peruslukemilla. Heihin katsojan on sinänsä helppo samaistua. Onkin vaikea ymmärtää, miten The Wire -sarjan loistava Dominic West tai King’s Speechistä Oscar-ehdokkaana ollut kuvaaja David Cohen lähtivät tähän mukaan. Rahasta?