Sosiaalisessa mediassa ihmiset ovat naureskelleet sille, kuinka The Rise of Skywalker -elokuvaa on otsikoissa hehkutettu muka viimeiseksi Tähtien sodaksi, vaikka Disneyn rahantekokoneisto alkaa vasta käynnistyä. Kyllä, luonnollisesti on selvää, että tämän hanhen annetaan jatkaa puuhiaan niin kauan kuin kultaa on munissa edes kuorrutuksen verran. Se on sivuseikka. Nyt puhutaan Skywalker-saagasta – siitä alkuperäisestä kolmen trilogian paketista, joka George Lucasilla siinsi mielessä jo ennen kuin ensimmäinen elokuva sai 1977 ensi-iltansa. Se kokonaisuus päättyy nyt ja se ON merkittävää.
Saagan osat 7-9 kattava trilogia käynnistyi neljä vuotta sitten, kun mainio The Force Awakens saapui teattereihin. Alias ja Lost -tv-sarjat luonut ja Mission Impossible III:n myötä suurten scifi-elokuvien pariin siirtynyt J. J. Abrams rakensi rakastetun elokuvasarjan paluun vahvasti alkuperäiseen trilogiaan nojautuen. Juonelliset yhteydet erityisesti vuoden 1977 alkuperäiseen avaukseen olivat ilmeisiä, mutta ainakaan minä en pitänyt sitä ongelmana, koska Abrams oli onnistunut vangitsemaan elokuvaan myös jotain paljon tärkeämpää: Star Wars -hengen. Uudet hahmot olivat hyviä, vitsit hauskoja ja tunnelma kohdallaan. Hyvin rytmitettyä kokonaisuutta seurasi ilolla ja uudelleenkatseluarvoakin löytyy. Nykyään rakastettujen elokuvien jatko-osia ja rebootteja tehdään siihen tahtiin, että katsoja saa olla aikamoinen Charlie Chaplin ehtiäkseen huomioimaan jokaisen tuotteen liukuhihnalla. Harva niistä on onnistunut tavoittamaan esikuvansa tason tai pääsemään edes lähelle. Se, että onnistuminen osuu miljoonien fanien rakastamaan supertuotteeseen, on todella kova suoritus.
Siinä missä Force Awakens kulki vähän turhankin tuttuja polkuja, Disneylle täytyy nostaa hattua rohkeudesta antaa ohjaaja Rian Johnsonin tehdä trilogian keskimmäisellä osalla mitä lystää. Legendaarinen Luke Skywalker oli yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin mihin oli totuttu, eikä muutenkaan menty sieltä, mistä aita on matalin. Last Jedissa on toki ongelmansa, joitain hassuja ratkaisuja ja jotkut sivujuonet kyseenalaisia, mutta valittu linja oli yhtenäinen ja yllätyksellinen, jopa pohdiskeleva. Ensimmäistä kertaa sitten alkuperäisen trilogian Star Wars -elokuvalla tuntui olevan jotain uutta sanottavaa. Osa faneista kuitenkin tulistui, kun ei tullutkaan sitä mitä piti. No, mikäänhän ei ole idioottimaisempaa kuin se, että elokuvantekijä miettisi ensisijaisesti katsojien toiveita ja tekisi ratkaisuja sen mukaan. Mutta juuri sillä tavalla elokuvabisnes toimii.
Last Jedin jälkeen Disneyn uskallus loppuikin kuin seinään. Epäilemättä jossain vaiheessa saamme kuulla, millainen potkut saaneen Colin Trevorrow’n versio yhdeksännestä osasta olisi ollut, mutta todennäköisesti ainakin kiinnostavampi kuin J. J. Abramsin aikaansaannos. Se, mikä Force Awakens -elokuvassa mieheltä onnistui, ei onnistu enää tässä. Star Wars -henki käy elokuvassa piipahtamassa vain ajoittain, lähinnä silloin kun hyödynnetään alkuperäisestä trilogiasta tuttuja elementtejä, kuten tuttuja hahmoja tai ääniraidalla nyt testamenttiteoksensa johtanutta John Williamsia. Silti esimerkiksi Lando Calrissianin hahmo on täysin yhdentekevä.
Suurin ongelma on nähdäkseni rytmissä, joka puolestaan on Force Awakensin parhaita puolia. Elokuva ratsastaa varsinkin heti alussa koko ajan käsittämättömällä kiireellä eteenpäin – usein merkityksettömästä kohtauksesta toiseen – vain pitääkseen vauhdin yllä. Tämä ei ole lainkaan Star Wars -hengen mukaista, vaan tuo mieleeni pikemminkin Fast and the Furious tai Transformers -elokuvat (heh, myönnettäköön etten ole nähnyt kummastakaan sarjasta yhtään tekelettä, mutta ehkä ajatuksesta saa kiinni). Suvantoihin ei uskalleta luottaa kertaakaan, vaikka hiljaiset ajattelun ja prosessoinnin hetket ovat elokuvan kokonaisrytmin ja katsojan kannalta aina tuiki tärkeitä. Ihminen toimii nimittäin sillä tavalla, että mihin tahansa turtuu, jos sitä tulee liikaa. Myös vauhtiin. Kääntäen samasta syystä väkivalta on niin tehokasta Michael Haneken elokuvissa: yksittäinen, äkillinen voimakas teko tai tapahtuma jää lähtemättömästi mieleen. Jos taas kaikkea tapahtuu koko ajan, mikään ei tunnu miltään.
Daisy Ridley ja Adam Driver puhkeavat tässä elokuvassa kukkaan, he tekevät trilogian parhaat suorituksensa ja puristavat hätäisestä käsikirjoituksesta irti viimeisenkin pisaran. Kaikki muut hahmot sen sijaan ovat valitettavasti kuin varjo Force Awakensin ja Last Jedin hahmoistaan. Ei kehitystä, ei syvyyttä, ei mielenkiintoa. Vitsitkään eivät naurata. Surullisin tapaus on prinsessa Leia, jonka kohtaukset ovat aiemman elokuvan poistetuista materiaaleista kyhättyjä ja enimmäkseen todella väkisin väännettyjä. Mitä erikoisefekteihin tulee, en voi lakata hämmästelemästä, miten harrastelijoiden YouTubeen postaamat deepfake-videot ovat lopputuloksina usein vakuuttavampia kuin tällaisten budjeteiltaan tähtitieteellisten suurteosten keinotekoiset kasvot. Elokuvassa nähdään vilaukselta sekä Luke että Leia nuorina, mutta erityisesti Leia näyttää feikiltä (ehkä vielä feikimmältä kuin muutaman vuoden takaisessa Rogue One -spinoffissa).
Käsikirjoitukseen ja leikkaukseen liittyvistä ongelmista kärsivä päätösteos onnistuu kuitenkin muutamissa ratkaisevan tärkeissä asioissa, se on esimerkiksi audiovisuaalista silmä- ja korvakarkkia. Lokaatioissa on aitouden tuntua ja ne jäävät mieleen. En myöskään ihmettelisi, jos äänisuunnittelulle tai -leikkaukselle myönnettäisiin elokuvasta Oscar. Itseironiaakin löytyy Kylo Renin kypärän muodossa: palasiksi hajotettu maski liimaillaan kasaan hieman kuin saaga itse Last Jedin jäljiltä.
Valitettavasti juuri tämä retcon on keinotekoista: Luke Skywalker kritisoi valomiekan kaltoinkohtelua, vaikka itse vippasi vekottimella vesilintua. ”Olin väärässä”, Luke sanoo – niin, tajusit sen nyt hetkessä, mutta et piileskellessäsi saarella 30 vuotta? Ja: jos kuolleilla voimahahmoilla on kyky vaikuttaa fyysiseen maailmaan konkreettisesti (kuten Yoda Last Jedissa ja Luke tässä), miksi heitä ei koskaan nähdä auttamassa tärkeissä paikoissa? Tähän kysymykseen ei ole saatu vastausta, vaikka uusi trilogia on tätä kykyä alleviivannut. Alkuperäisessä trilogiassa yhteys tuonpuoleiseen oli vain henkinen. Painotettakoon, että kukaan ei rakasta kysymyksiä niin kuin minä (lähtökohtaisesti siis hiiteen vastaukset), mutta silloin kun katsoja jää miettimään ”vääriä” kysymyksiä, jokin on mennyt mönkään.
Myös se harmittaa, että Last Jedin kiehtova loppu jää lunastamatta millään tasolla. Last Jedin kantava uusi ajatus (Voima meissä kaikissa) kaikuu trilogian päätösosassa vain hitusen Finnin yksittäisessä repliikissä elokuvan loppupuolella, eikä lopputekstien käynnistyessä jediritareita tunnu sittenkään olevan kuin yksi.
Ongelmista huolimatta en jaa joidenkin kriitikoiden lyttäysmentaliteettia tämän elokuvan kohdalla. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, ehkä eniten siksi, että elokuvissa juoni on minulle yleensä sivuseikka ja ongelmat pyörivät pitkälti sen ympärillä. Varsinkin loppua kohden tunnelmaa riittää, kuvaus on parhaimmillaan kekseliästä ja elokuvallisia ansioita löytyy. Nostalgisesti ei sekään haitanne, että elokuvan aivan viimeinen kuva on minulle henkilökohtaisesti kaikkein ikonisin Star Wars -visuaali, jonka alkuperäinen verrokki lienee koko saagan rakkain hetki.
Star Wars (kun puhun Star Warsista, puhun vain elokuvista 4-9) on ollut minulle merkityksellinen kokonaisuus, eli koen tämän tietyn ajanjakson päätöksenä. En ole superfani, mutta elokuvat on kyllä katsottu lukemattomia kertoja. On jopa olemassa ihmisiä, jotka kutsuvat minua ensisijaisesti Lukeksi, koska olen käyttänyt sitä nimimerkkiä (_LUKE_ ja luuk) nettikeskusteluissa aina 1990-luvulta lähtien. Kotisivunikin ovat osoitteessa luuk.kapsi.fi ja Twitter-käyttäjänimeni luukki. Kaikki tämä pohjaa alkujaan Mark Hamillin hahmoon.
Vaikka J. J. Abrams teki Mission Impossible III:n kolmetoista vuotta sitten, oikeasti mahdottoman tehtävän hän sai vasta nyt. But all things said and done, olen ihan tyytyväinen tähän lopetukseen.