Ottaa hieman päähän. Kanssani samana vuonna syntynyt saksalaisohjaaja Nora Fingscheidt oli laillani esikoiselokuvansa kanssa Sodankylän elokuvajuhlilla 2019, mutta tulin missanneeksi molemmat System Crasherin näytökset. Elokuva meni ohi myös R&A:ssa. Tänään sen näin. En usein törmää elokuviin, joiden jälkeen ajattelen, että tämän olisin halunnut tehdä. Nyt kävi niin. Haluan kumartaa syvään ohjaajaneron edessä.

Fingscheidtin tausta on lyhytelokuvissa, enemmän dokumentaarien puolella. Hän ei ole arkaillut tehdä huolellista esitutkimustyötä aiheittensa eteen ja se näkyy myös esikoispitkässä fiktiossa. Ohjaaja asui ja työskenteli useissa lastenpsykiatriayksiköissä ja ryhmäkodeissa. Fiktiivinen käsikirjoitus syntyi niiden kokemusten pohjalta.

Ensimmäinen adjektiivi, joka tästä taideteoksesta tulee mieleeni, on realistinen. Ehkä ainoa seikka, joka hieman mietityttää, on terapianäkökulman poissaolo. Traumatisoituneen ongelmalapsen hoitotoimenpiteet Saksassa eivät voi erota suomalaisesta järjestelmästä niin paljon, etteikö kyseinen ratkaisu olisi sielläkin avainasemassa. Toki elokuvassa mainitaan jonotuspaikka, mutta jos ajatellaan, että soveliaita sijoituspaikkoja tytölle löytyy kymmeniä ja pakkohoitokin on tarpeen, tuntuu hieman hullulta, ettei kiireellisyys johda terapia-aikoihin.

Merkittävää on, että tämä teos EI ole käsikirjoittamisen mestariteos: se ei istu kovin hyvin perinteisiin dramaturgisiin analyyseihin, päähenkilön polku ei kulje selkeää määränpäätä kohti käännekohtien kautta ja tahdonsuunnat ovat epäselviä. Tarinassa ei ole kaikkia niitä pakollisia elementtejä, joita ”hyvältä tarinalta” vaaditaan. Sen sijaan – ja ehkä juuri siksi – tämä on ELOKUVA. System Crasherissa ei kuviteta käsikirjoitusta, vaan pelataan aidosti audiovisuaalisilla palikoilla. Se tehdään tehokkaasti, temaattisesti perusteltuja jyrkkiä leikkauksia ja päähenkilön tahtiin äkkiväärää äänisuunnittelua hyödyntäen. Parhaimmillaan mahassa myllertää ja jännitys tuntuu varpaissa asti.

Vaikka aikamatkustus-scifin aateliin kuuluva tuore saksalaissarja Dark on toteutukseltaan huomattavasti perinteisempi ja nojaa tyypillisempään tarinankuljetukseen, on sanottava että mitä audiovisuaaliseen ilmaisuun tulee, Deutschland on nyt über alles. Toivottavasti sama jatkuu.

Pääosassa Bennin roolissa nähtävä Helena Zengel on aivan ilmiömäinen löytö, elokuvan ehdoton sydän ja hehku, joka pyyhkii lattiaa muilla näyttelijöillä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: muut näyttelijät ovat aivan mainioita kautta linjan, Zengel yksinkertaisesti liihottaa omissa sfääreissään. Hollywoodissa yhdeksänvuotiaan rooliin olisi valittu vähintään 16-vuotias tyttö, mutta viisivuotiaasta asti näyttelemistä harrastanut Zengel oli kuvausten aikaan lähes 9-vuotiaan hahmonsa ikäinen, 11-vuotias. Huh. Ilmaisun kirjo, kyky säädellä tasoja silmittömän raivon partaalta täyteen hiljaisuuteen ja kaikkea siltä väliltä – ja toisaalta kyky vain olla, herkistyä, hengittää ja ennen kaikkea kuunnella. She’s got it all.

Ohjaaja Fingscheidt sai elokuvan budjetiksi 1,5 miljoonaa euroa ja käytti sen harvinaisella tavalla, jollaista olen itsekin peräänkuuluttanut: Fingscheidt tiesi, että saadakseen Zengelistä kaiken irti on satsattava tärkeimpään mahdolliseen resurssiin, eli aikaan. Sitä saatiin yhteensä 65 kuvauspäivän verran, mikä olisi Suomessa ennenkuulumatonta. Tämä onnistui siten, että kaikesta muusta nipistettiin. Osittain elokuvaa tehtiin myös talkoohengessä.

Takavuosien loisto on tiessään: Helsingin elokuvateatteriskene pyörii kuolinkorinoissaan. Tahti onkin ollut tappava. Vielä kymmenisen vuotta sitten elokuvateattereita oli 13, nyt niitä on neljä. Aikatalon Bristol kaadettiin pari vuotta sitten ilman käytännössä mitään vastarintaa. Nyt kun samaa yritetään perinteikkäämmän art-house -statuksen omaavan Maximin kohdalla, elokuvaihmiset ovat onneksi heränneet pitämään puoliaan. Pelastakaa Maxim -ryhmittymä järjesti eilen Maxim 1:ssä näytöksen, johon kansanliikekuvauksena teatteritaustaisen Matthew Warchusin vasta toinen pitkä ohjaus Pride oli täydellinen valinta.

Kyseessä on ”feelgood movie of the year”. Ja minulle täysin puun takaa (tähän asti surkeasta otannastani) myös vuoden selvästi paras elokuva.

1980-luvun eli Thatcherin rautanyrkin alainen työväenluokkainen brittimiljöö on tuttu Shane Meadowsin hienosta elokuvasta This is England (ja sitä seuranneista tv-sarjoista). Nyt sävy on pari pykälää komediallisempi ja skinheadien sijaan aiheena on homojen asema. Aiheen feelgood-lähestymistapa ei ole itsestäänselvä valinta. Walesilaisen pikkukaupungin kiinteän kaivostyöläisyhteisön ja homoliikkeen epätodennäköisessä yhteisen sävelen löytymisessä vaikeina aikoina ei ehkä äkkiseltään ajateltuna ole loputtomasti koomisia aineksia. Kun pakettiin lisää homojen taloudellisesta tuesta huolimatta kaivostyöläisten kärsimän musertavan tappion, voisi kuvitella materiaalista syntyvän jäljen olevan raskassoutuista. Mutta vielä mitä. Tämän britit osaavat.

Käsikirjoitus ottaa asetelmasta kaiken irti. Jää osapuolien välillä alkaa murtua, kun homoille paljastuu, etteivät walesilaiset miehet ole koskaan seuranneet naisia tanssilattialle. Käsittämätöntä kyllä teksti on ensikertalaisen Stephen Beresfordin kynästä lähtöisin. Hän vyörryttää esiin toinen toistaan muistettavampia, nopeasti tunnistettavia, mutta silti karikatyyrit lähes poikkeuksetta välttäviä, hienovaraisia ja aitoja henkilöhahmoja, joita riittää. Kaikeksi onneksi hyviä, taitavia näyttelijöitä on yhtä paljon. The Wire -tv-sarjasta tunnettu, tällä hetkellä The Affair -sarjassa loistotyötä tekevä Dominic West on oivallinen homopoppoon prameilevana isähahmona, eikä uuden britti-Sherlockin professori Moriartyna hehkunut, herkän roolin tekevä Andrew Scott jää hänestä juuri jälkeen.

Elokuva on ennen kaikkea ryhmäkuvaus, mutta Beresford rakentaa sen vaivatta coming of age -tarinan ympärille: George MacKay tulkitsee pistämättömästi Bromleya, kilttiä poikaa, joka herää hyväksymään seksuaalisen suuntautumisensa. Maininnan ansaitsevat myös ihastuttava Faye Marsey ryhmän aluksi ainoana lesboutta edustavana jäsenenä, Bill Nighy pikkupaikkakunnan hidaskäyntisenä, ujona opettajana ja Imelda Staunton hillittömänä kyläyhteisön kärkinaisena. Sama näkemyksellisyys jatkuu kautta linjan ja pienimmissä sivurooleissakin on luonnetta.

Visuaalisesti elokuva luo hauskan vastakkainasettelun tyytyessään vapaamielisemmässä Lontoossa tiiviisiin katukuviin, mutta kun keikkabussi lähtee kohti tiukkapipoisempaa maaseutua, maisemat avartuvat. Ja niinpä vain lopulta homoliikkeen suurimmaksi tukijaksi nouseekin tuo uppiniskainen kaivostyöläisyhteisö. Soundtrack nostaa hienosti esiin 80-luvun harvakseltaan nykyään kuultavia klassikoita, joista ylitse muiden nousee avoimesti homoista jäsenistä koostuvan ja kappaleissaan homojen statusta käsitelleen Bronski Beatin ”Why?”

Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan perjantaina 2.1.2015. Käykää katsomassa, niin vuosi alkaa hyvin.

Antiikin Kreikan merkittävimpiin filosofeihin lukeutuvalla Platonilla oli tapana purkaa ajatuksiaan pergamentille kaunokirjallisessa muodossa. Hänen teksteissään esiintyy usein kaksi väittelijää – toisena hahmona pääosin oma opettaja Sokrates – jotka keskustelevat käsiteltävästä aiheesta. Näin syntyvä dialogi on kiehtova ja hedelmällinen, tarinallinen tapa lähestyä tietoteoreettista kirjallisuutta. Dialogin voimaan on mieltynyt myös Richard Linklater. Hän tosin tekee elokuvia.

Before Sunrise on elokuva, jossa kaksi ihmistä löytää toisensa. Se on elokuva nuoruudesta ja naiiviudesta, romantiikasta ja lemmestä, pienistä hetkistä, jotka muodostavat yhden isomman: kokonaisen yön, jonka junassa kohdanneet tyttö ja poika viettävät Wienissä. Yön edetessä aika alkaa enenevässä määrin muistuttaa olemassaolostaan, auringonnousu lähestyy vääjäämättä ja samalla tietoisuus siitä, että sen jälkeen kaikki yhdessä koettu on kaunis muisto vain.

Elokuva on vangittua aikaa, kuten Andrei Tarkovski sanoo, niinpä tämä kaikki kuulostaa ihanteelliselta sapluunalta elokuvalle. Mutta sitten päälle lätkäistään dialogi. Ja sitä riittää. Koko elokuva täyttyy puheesta, keskustelusta, kahdenkeskisistä kirjallisista havainnoista. Kaikki verbalisoidaan. Se on elokuvalle rohkeaa, vaikkakin Linklaterille tyypillistä. Pisimmälle hän vie saman Waking Life -elokuvassaan, joka kokonaisuudessaan rakentuu erilaisten ihmisten dialogien varaan. Mutta verbaliikka sinällään ei ole elokuvallista, sopiiko se siis elokuvaan?

Tähän elokuvaan sopii – erinomaisesti. Before Sunrise tuntuukin huomauttavan ja todistavan, kuinka pieni osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta lopulta rakentuu puheen varaan. Vaikka elokuva tulvii keskustelua – joka siis on hyvin sisältörikasta ja kiinnostavaa jo sellaisenaan – varsinainen sisältö kumpuaa kuitenkin pienistä hymyistä, virnistyksistä ja muista näyttelijäntyöllisistä nyansseista. Elokuvan hienovaraiset tunnelmanvaihtelut syntyvät kaikki näistä fyysisistä elementeistä. Tästä on paljolti kiittäminen elokuvan loistavia luonnenäyttelijöitä Ethan Hawkea ja Julie Delpyä, joiden luontevuus on niin autenttisen ja spontaanin oloista, että tuntuu hullulta ajatella kaiken rakentuvan tarkan käsikirjoituksen varaan. Kyseessä on ehkäpä paras koskaan tehty romanttinen komedia.

20-vuotinen Vietnamin sota päättyi 1975. Michael Ciminon kolme vuotta myöhemmin valmistunut mestariteos oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka uskalsi näyttää sodan todelliset kasvot ja käsitellä sen seurauksia kriittisesti. Apocalypse Now’n ohella se on eräänlainen amerikkalaisten Vietnamin sodan merkityksiä purkaneiden elokuvien esikuva. Sen jalanjäljissä merkittävät elokuvantekijät laativat seuraavan kymmenen vuoden ajan Platoonista ja Full Metal Jacketista Casualties of Wariin omia tulkintojaan sodasta.

Kolmetuntinen eepos alkaa tilanteesta, jossa Pennsylvaniassa työväenluokan kaupungissa kolme tehdastyöläistä ovat saaneet käskyn lähteä sotaan. Cimino käyttää ensimmäisen kolmanneksen hahmojen perinpohjaiseen esittelyyn – ennen sotaan lähtöä yksi miehistä menee naimisiin. Tämän seremoniallisen prosessin aikana läpikotaisin loistavien näyttelijöiden tulkitsemat tärkeät hahmot ja heidän hienovaraisesti kuvatut keskinäiset suhteensa iskostetaan katsojan tajuntaan.

Äärimmäisen merkitykselliseksi myöhemmin paljastuvassa kohtauksessa kaveriporukan kärkikolmikko kohtaa baarissa sodasta jo palanneen vihreän baretin, jonka ainoat sanat ovat paljonpuhuvat ”Fuck it”. Tylsimyksenä tyypin sivuuttavat poikaparat eivät vielä aavista, mikä heitä odottaa. Pian yhdessä hurjassa hujauksessa katsoja heitetään kotikaupungin hellästä huomasta sodan silmittömän pahuuden keskelle, jossa viattomat sivullisetkin pistetään päiviltä silmiä räpäyttämättä.

Robert De Niron ja Christopher Walkenin huikeaa työtä on upeaa katsella, eikä läpimurtoroolissaan nähtävä, jälkimmäisen paluuta kotona odottava Meryl Streep jää kaksikosta yhtään jälkeen. Elokuvan loppupuolen tavattoman kaunis kauriinmetsästyskohtaus painuu mieleen ja pikkutarkoin havainnoin välitetty kärsimys on käsinkosketeltavaa. Sodan jälkeen pienessä Clairtonin kaupungissa jotain on pysyvästi muuttunut.

Ilman kummempaa politisointia Cimino onnistuu kuvaamaan sodan mielipuolisuutta ja surullisia väkivallan purskahduksia legendaarisella venäläisellä ruletilla, joka toimii hienona vertauskuvana sodan epäinhimilliselle käskytyskulttuurille. Kylmän sodan henki leijailee kaiken yllä – siitä ei jää mitään epäselvyyttä, kun ristiriitaiset päähenkilötkin ovat sattumoisin sukujuuriltaan amerikanvenäläisiä.

Puhkikulunut God bless America -sanonta ei lie koskaan sulkenut sisälleen enemmän merkityksiä kuin tämän elokuvan lopussa.

Dogme 95 -liikkeen perustajajäsen Thomas Vintenberg on kulkenut pitkän matkan Festenistä vuonna 2010 juhlittuun Submarinoon ja nyt uuteen tulokkaaseen Jagteniin. Elokuvat noudattelevat kuitenkin uskollisesti Vintenbergin bravuuriaihetta: joukossa tyhmyys tiivistyy. Nyt asetelman raadollisuus saa uudet siivet selkäänsä, kun Mads Mikkelsenin vereslihalla tulkitsema Lucas joutuu pienen kyläyhteisön vainoamaksi. Kaikki saa alkunsa pikkutytön hölmöstä puheesta, joka saavuttaa äkkiä radikaalit mittasuhteet: kun syytös on alhaisin mahdollinen eikä pikkutytön sanaa käy kieltäminen, silmittömälle vihanlietsonnalle ei ole rajoja.

Taitavasti vaikean aiheen ympärillä pyörivä elokuva on ahdistava, mutta aluksi tuntuu siltä, että Vinterberg päästää katsojan helpolla: pienillä kuvilla hän näyttää, mistä pikkutytön väärinkäsitys johtuu ja kuinka päähenkilö todella on syytön vailla epäilyksen häivää. Aivan minimaalisilla muutoksilla kokonaisuuden painopistettä olisi voinut muuttaa niin, että katsoja joutuisi arvuuttelemaan kenen tahansa kyläläisen tavoin, uskoako tyttöä vai puolustaako syytettyä. Tämä olisi tietyssä mielessä saattanut olla ahdistavampaa, mutta myös etäännyttävää. Vinterbergin ratkaisu on perusteltu, sillä katsojan asettuessa vankasti heikon ja hyvän puolelle, mielenkiintoinen vastakkainasettelu on valmis: katsoja kokee kyläyhteisön varsinaisena hirviönä, ihan samalla tavalla kuin kyläyhteisö päähenkilön.

Yhä tukalammaksi käyvä tilanne perkaa kouriintuntuvasti ihmisluonnon nurjia puolia. Lars von Trierin tasoiseen masennusnegaatioon ei kuitenkaan ihan hartioita myöten vajota, sillä tavattoman hyvällä tyylitajulla mukaan on annosteltu myös ripaus kirpeää huumoria.

Mikkelsenin nappisuorituksen ohella myös monet muut näyttelijät tekevät ensiluokkaista työtä, erityisesti pikkutytön roolin vetävä Annika Wedderkopp ja tämän isää, Lucasin parasta ystävää esittävä Thomas Bo Larsen. Kun poliisi vie Lucasin pois, elokuva osoittaa kiinnittyvänsä vahvemmin miljööseen kuin päähenkilöönsä, niinpä näkökulma vaihtuu Lucasin omaan poikaan (Lasse Fogelstrøm). Äitinsä luona asuva poika joutuu kylään saavuttuaan katselemaan kyynelsilmin vanhoja tuttujaan – isäänsä herkeämättä, itsepintaisesti puolustaen.

Kwai-joen sillalta hyppäsin vielä toisenkin kerran David Leanin matkaan, yhä avarampiin kuviin ja sinisempiin silmiin. Lawrence of Arabia on elokuvahistorian suurimpia klassikoita, painon ollessa sanalla ”suuri”. Siitä kertoo kaikki: majesteettiset puitteet niin valtavien henkilömäärien kuin henkeäsalpaavien dyynimaisemien suhteen, eikä vähiten elokuvan vaatimaton kolmen ja puolin tunnin kesto. Merkkiteos edustaa kaiken kaikkiaan äärimmäisen perusteellista selvitystä sanalle ”eeppinen”.

Tositapahtumiin perustuva elokuva käsittelee luutnantti T.E. Lawrencen työtä ensimmäisessä maailmansodassa arabiheimojen välisten sotkujen sovittelijana. Lawrence järjestää heidät hyökkäykseen yhdessä rintamassa turkkilaisia vastaan. Hän osoittaa täydellistä uhrautuvaisuutta tavoitteidensa saavuttamiseksi ja suhtautuu tehtäviinsä sellaisella antaumuksella, että sodan vaikutus tällaisen ihmisen identiteettiin on väistämätön seuraus. Lawrencen luonteen vähittäistä muutosta omaperäisestä luutnantista ylistetyksi johtajaksi kaikkine sisäisine ristiriitoineen on kiehtovaa seurata, kun hahmon kanssa kuljetaan eettisistä dilemmoista sadomasokistisiin pohdiskeluihin. Samaan prosessiin osallistuvat katsojan kanssa brittiarmeijan ja eri arabiheimojen johtohahmot. Lopulta tähän sekalaiseen seurueeseen liittyy myös yhdysvaltalainen lehtikuvaaja, joka yrittää vangita tuon sankarin ytimen filmille, lukijoilleen.

Vaikka spektaakkeli on jo yksin teknisenä saavutuksena kunnioitusta herättävä ja johtaa helposti haikaileviin ajatuksiin kultaisesta aikakaudesta ennen erikoistehosteita, on siinä oltava muutakin, jotta kokemus olisi elokuvana mielekäs. Siksi todella vahva päähenkilö on luonteva valinta johdattamaan katsojan dyynien keskelle seikkailun syvimpään ytimeen. T.E. Lawrencen rooliin rohkeasti valittu, silloin vielä tuntematon Peter O’Toole ottaa yksin elokuvan järkyttävän painolastin harteilleen. Hän kantaa sitä mukanaan urhoollisesti läpi elokuvan, yhtä lailla kuin erämaahan jääneen poloisen miehen, jonka kaikki muut olisivat hyljänneet. Niin kunnianhimoinen ja itsekeskeinen kuin Lawrence onkin, hänen periaatteensa on, että kaveria ei jätetä. Elokuvan ihmisoikeussanoma on vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Jos olen fiksuista tieteiselokuvista valittanut, ettei sellaisia tehdä enää, niin vielä vähemmän tällaisia. Mitkään erikoistehosteet eivät saa aikaan sitä autenttista valtavuutta, jonka Lawrence of Arabia tavoittaa, eikä nykyisistä ison budjetin pläjäyksistä liioin löydy tarkkanäköisyyttä keskittyä pieniin yksityiskohtiin, joissa nerokkuus itää. Leikkaus tulitikun puhalluksesta aavikon polttavaan aurinkoon on samalla viivalla 2001:n klassisen luu-avaruusalus -hypyn kanssa.

Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla julistettu sota huumeita vastaan jatkuu yhä. Sotaan on uponnut miljardeja dollareita, sen seurauksena on tehty miljoonia pidätyksiä, mutta huumekauppa porskuttaa entiseen malliin. Miksi?

Ohjaaja Eugene Jarecki kiinnostuu aiheesta perheensä lastenhoitajan henkilökohtaisen tragedian vuoksi ja alkaa tutkia asiaa. Vuosien selvitystyön aikana ilmiön taustat ja sen laajuus alkavat valjeta ja totuus saa aivan uudenlaiset kasvot. Hyvin tiivistahtinen leikkaus johdattaa katsojan kuva- ja informaatiotulvan kautta keskelle valkoisen ihmisen vallan pönkittämiseen keskittyvää, vuosikymmenten ajan rakennettua koneistoa, jonka rattaiden pysäyttäminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Elokuva käy läpi presidentiltä toiselle siirtyneen yhteiskunnan vihollinen -ajatuksen, poliittisen retoriikan, johon koko toiminta perustuu. Jareckin viesti on selvä: sota huumeita vastaan on farssi.

Huikea dokumentti avaa vähä vähältä sipulin kerroksia ja hakee lausuntoja yhteiskunnan eri sektoreilta, monessa mielessä samalla tavoin kuten tv-sarja The Wire. Sarjan luoja, kymmenen vuotta huumebisnestä toimittajan asemasta seurannut David Simon istuukin mukana yhtenä haastateltavista. Puheenvuoronsa saavat myös poliisit, vangit, tuomarit, tutkijat ja tietenkin Jareckin perheen lastenhoitaja, josta kaikki sai alkunsa. Ohjaaja itse pitää hektistä menoa koossa omalla monologillaan.

Uskomattomalla rytinällä etenevä elokuva vyöryttää katsojan pureskeltavaksi jatkuvasti uutta kohahduttavaa aineistoa erityisesti ilmiöön liittyvistä etnisistä huomioista. Se latoo peliin rutkasti yksityiskohtia ja näkökulmia, jotka syventävät poliittisen valtapelin kieroutta ja auttavat hahmottamaan kokonaiskuvaa.

Poliisin edellytykset muiden rikosten ratkontaan heikkenevät, kun huumepoliisit tehtailevat ruohonjuuritason nollapidätyksiä ja nousevat heittämällä hierarkiassa pidätyksen kuussa tekevien rikospoliisien ohi. Pidätyksiä on tehtävä joskus vaikka väkisin, sillä se näyttää hyvältä poliitikkojen papereissa ja yksityisvankilabisnes tyrehtyy, elleivät kiintiöt täyty. Todellista vaikutusta pidätyksillä on vain huumesodan todellisiin uhreihin eli pidätettävien ihmisten perheisiin ja huumepoliisin terrorisoimiin asuinyhteisöihin, jotka syystäkin menettävät luottamuksensa virkavaltaa kohtaan. Tuomionsa istuneille tarjotaan heikosti mahdollisuuksia menestyksekkääseen paluuseen yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi, niinpä kynnys palata takaisin kadunkulmaan on matala. Seuraukset näkyvät väistämättä jälkipolvissa.

Katsoessani elokuvaa tunsin palan kurkussani ja piston rinnassani. The House I Live In on vaivaannuttava, häiritsevä ja todella tärkeä; epäilemättä vuoden hienoin dokumentaarinen elokuva.

Amores Perros, 21 Grams ja Babel ovat kaikki hienoja elokuvia, jotka rummuttivat läpi 2000-luvun Alejandro González Iñárritun nimeä maailmankartalle. Kaikki kolme sotkivat kronologiaa, pysähtyivät katsomaan ihmisiä, joiden kohtalot jollain tavalla limittyivät toisiinsa. Ihmisten välillä hypittiin vähän väliä niin ajassa kuin paikassa. Nämä tehokeinot oli ohjaajan käytävä läpi; tämä tie hänen oli kuljettava, jotta kaikki olisi valmista vuoden 2010 mestariteokselle, elokuvalle nimeltä Biutiful.

Ohjaajan ote on jämäkkä. Elokuva kulkee kronologiassa ja ensemblen voi unohtaa, sillä kameran edessä seisoo vain Javier Bardem. Kaikki tapahtuu hänen hahmonsa ympärillä. Elokuvassa on kyllä mukana hänen lapsensa, ex-vaimonsa ja veljensä, mutta vain hänen kauttaan. Vielä yksi, ehkä näitäkin tärkeämpi hahmo on Bardemin tulkitseman yh-isä Uxbalin nuorena kuollut oma isä, joka hakkaa takaraivoon – varsinkin kuolevaisuuden rajan tullessa vastaan. Isyys, sen olemuksen vivahteet ja ilmenemismuodot ovat elokuvan syvintä ydintä.

Oscar-gaala on mitä on, mutta Akatemiakaan ei voinut kieltää Bardemin roolityön suuruutta. Ensimmäistä kertaa kultaisten pystien historiassa miespääosaehdokkuus myönnettiin kokonaan espanjaksi puhutusta roolista. Silti vielä suurempaa on Iñárritun mestarillinen ohjaus. Ei tule yllätyksenä, että leikkauskopissa on vierähtänyt peräti 14 kuukautta, niin viimeisteltyä on kuvakieli ja hektisen ja tyynen välinen tasapaino. Huikeasta merenrantapanoroinnista yllättävään sukellukseen yökerhon keskelle elokuva tarjoilee matkan varrella pieniä taideteoksia, joita itsenäisinäkin ihailisi. Äänimaailmassa kuljetaan erittäin todentuntuisessa arjessa, kunnes aika ajoin suljetaan silmät ja käydään katossa.

Intensiivisessä kaksi- ja puolituntisessa elokuvassa ei ole mitään turhaa, paitsi ehkä aivan elokuvan lopussa. Kokonaisuus on täyteläinen.

Daniel Craigin kolmas James Bond -elokuva sai tänään ensi-iltansa ja käyn katsomassa sen ylihuomenna. Päätin virkistää muistia katsomalla alle saagan uusimman tulokkaan kaksi ensimmäistä edesottamusta.

On heti kättelyssä sanottava, että Casino Royale on paras näkemäni Bond, siitä ei ole epäilystäkään. Katsoin elokuvan nyt jo neljättä kertaa, mutta se tuntui vielä paremmalta kuin ennen. Elokuvassa on kaikki, mitä legendaariselta agenttiseikkailulta sopii toivoa. Se ei ole toki täydellinen, mutta Bond-elokuvaksi arvosana, johon nyt päädyin, on suorastaan huikea. Martin Campbell on keskinkertainen ohjaaja ja käsikirjoittajat Pierce Brosnanin elokuviakin kynäilleitä, enkä tarkalleen osaa sanoa, missä syy onnistumiseen piilee, mutta jotenkin vain palaset loksahtelevat kohdilleen. Toimintakohtaukset, etenkin alun huimaava tasohyppely, ovat hienoa seurattavaa ja niiden tehoa pönkittävät reilusti annostellut nautiskelevat suvantojaksot, joiden avulla hahmoista saadaan parempi ote.

Luulen, että tärkein ässä hihassa on Daniel Craigin ja Eva Greenin hienovireinen kemia, joka lyödään tulille loistavasti kirjoitetussa ensimmäisessä kohtaamisessa. Liekkiä kasvatetaan jatkuvasti matkan varrella. Ratkaisevaa on se, että Vesper Lynd ei ole mikään Bond-tyttö, vaan ensimmäinen nainen, joka jättää sankarin sanattomaksi. Siksi elokuvan upein kohtaus, herkkä hetki kaksikon välillä, iskee sähköimpulssin tavoin, mutta silti varkain.

Bond-näyttelijöiden joukossa Craigia nimitetään tylyksi, kylmäksi Bondiksi, mutta vaikka Roger Mooren camp-Bondista ollaankin kaukana, ei huumori suinkaan loista poissaolollaan. Sitä vain käytetään hillitysti ja hallitusti. Craigin 007 on veijari siinä missä edeltäjänsäkin, mutta heidän sijastaan tällä miehellä on myös menneisyys ja arpia, jotka eivät niin vain parane.

Wachowskin veljesten filosofinen tieteistoimintapläjäys vuosituhannen vaihteessa oli suuri syy siihen, että ajauduin elokuvantekijäksi. Se oli sitä jopa siinä määrin, että perustaessani vuonna 2000 Amazement-nimisen elokuvantekoporukan, ensimmäinen projekti oli nimeltään Mad Tricks. Elokuvan nostalginen arvo elää siis voimakkaana mielessäni.

Kun nyt katsoin elokuvan pitkän tauon jälkeen, sain huomata, että vaikka teho on jäljellä, ideatasolla kokonaisuus on hieno ja toteutus vielä 13 vuoden jälkeenkin aivan huippuluokkaa, ei katsomiskokemus ollut aivan yhtä huikea kuin nähdessäni sen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa 16-vuotiaana. The Matrix oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin teatterissa katsomassa useamman kerran ja ensimmäinen elokuva-dvd, jonka ostin (ennen kuin edes omistin dvd-soitinta).

Elokuvan heikointa antia ovat sen näyttelijäsuoritukset, poislukien kiehtovasti artikuloivalla Mr. Smithillä herkutteleva Hugo Weaving. No, eivät Carrie Ann-Mossin surumieliset kasvotkaan kylmäksi jätä, vaikkei roolissa olekaan juuri tulkittavaa. Muut hahmot kuitenkin palvelevat vain palapelin osina, eikä ole ihme, että Movies in 5 seconds -nettimeemi kuittaa Matrixin sisällöksi Keanu Reevesin klassikoksi nousseen toteamuksen ”Whoa.”

Elokuvan kuvauksellinen oivaltavuus, hieno rytmi, tekninen taituruus ja itämaisista sarjakuvista lainattu filosofinen ajatusleikki ovat herkullisia ominaisuuksia. Tuoreissa science fiction -elokuvissa pakolliset idioottihahmot (joihin jenkkiyleisö samaistuu, vai miksi niitä on pakko joka paikkaan tunkea?) loistavat poissaolollaan. Älykästä sci-fiä tehdään nykyään valitettavan vähän. Wachowskitkin pilasivat kaiken keskittymällä eepoksen jatko-osissa pelkkään toimintaan ja tekniikkaan vesittäen kaiken, mikä ensimmäisessä osassa oli hienoa.

Kyse lienee taas kerran klassisesta subjektiivisen ja objektiivisen kerronnan erosta: on jännittävää seurata pienen ihmisen osaa keskellä suurta maailmaa, johon lähinnä vain vihjataan, mutta joka jätetään mielikuvituksen varaan. Kun sen maailman sitten näyttää objektiivisesti, se lakkaa olemasta kiehtova tuntematon.