Sosiaalisessa mediassa ihmiset ovat naureskelleet sille, kuinka The Rise of Skywalker -elokuvaa on otsikoissa hehkutettu muka viimeiseksi Tähtien sodaksi, vaikka Disneyn rahantekokoneisto alkaa vasta käynnistyä. Kyllä, luonnollisesti on selvää, että tämän hanhen annetaan jatkaa puuhiaan niin kauan kuin kultaa on munissa edes kuorrutuksen verran. Se on sivuseikka. Nyt puhutaan Skywalker-saagasta – siitä alkuperäisestä kolmen trilogian paketista, joka George Lucasilla siinsi mielessä jo ennen kuin ensimmäinen elokuva sai 1977 ensi-iltansa. Se kokonaisuus päättyy nyt ja se ON merkittävää.

Saagan osat 7-9 kattava trilogia käynnistyi neljä vuotta sitten, kun mainio The Force Awakens saapui teattereihin. Alias ja Lost -tv-sarjat luonut ja Mission Impossible III:n myötä suurten scifi-elokuvien pariin siirtynyt J. J. Abrams rakensi rakastetun elokuvasarjan paluun vahvasti alkuperäiseen trilogiaan nojautuen. Juonelliset yhteydet erityisesti vuoden 1977 alkuperäiseen avaukseen olivat ilmeisiä, mutta ainakaan minä en pitänyt sitä ongelmana, koska Abrams oli onnistunut vangitsemaan elokuvaan myös jotain paljon tärkeämpää: Star Wars -hengen. Uudet hahmot olivat hyviä, vitsit hauskoja ja tunnelma kohdallaan. Hyvin rytmitettyä kokonaisuutta seurasi ilolla ja uudelleenkatseluarvoakin löytyy. Nykyään rakastettujen elokuvien jatko-osia ja rebootteja tehdään siihen tahtiin, että katsoja saa olla aikamoinen Charlie Chaplin ehtiäkseen huomioimaan jokaisen tuotteen liukuhihnalla. Harva niistä on onnistunut tavoittamaan esikuvansa tason tai pääsemään edes lähelle. Se, että onnistuminen osuu miljoonien fanien rakastamaan supertuotteeseen, on todella kova suoritus.

Siinä missä Force Awakens kulki vähän turhankin tuttuja polkuja, Disneylle täytyy nostaa hattua rohkeudesta antaa ohjaaja Rian Johnsonin tehdä trilogian keskimmäisellä osalla mitä lystää. Legendaarinen Luke Skywalker oli yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin mihin oli totuttu, eikä muutenkaan menty sieltä, mistä aita on matalin. Last Jedissa on toki ongelmansa, joitain hassuja ratkaisuja ja jotkut sivujuonet kyseenalaisia, mutta valittu linja oli yhtenäinen ja yllätyksellinen, jopa pohdiskeleva. Ensimmäistä kertaa sitten alkuperäisen trilogian Star Wars -elokuvalla tuntui olevan jotain uutta sanottavaa. Osa faneista kuitenkin tulistui, kun ei tullutkaan sitä mitä piti. No, mikäänhän ei ole idioottimaisempaa kuin se, että elokuvantekijä miettisi ensisijaisesti katsojien toiveita ja tekisi ratkaisuja sen mukaan. Mutta juuri sillä tavalla elokuvabisnes toimii.

Last Jedin jälkeen Disneyn uskallus loppuikin kuin seinään. Epäilemättä jossain vaiheessa saamme kuulla, millainen potkut saaneen Colin Trevorrow’n versio yhdeksännestä osasta olisi ollut, mutta todennäköisesti ainakin kiinnostavampi kuin J. J. Abramsin aikaansaannos. Se, mikä Force Awakens -elokuvassa mieheltä onnistui, ei onnistu enää tässä. Star Wars -henki käy elokuvassa piipahtamassa vain ajoittain, lähinnä silloin kun hyödynnetään alkuperäisestä trilogiasta tuttuja elementtejä, kuten tuttuja hahmoja tai ääniraidalla nyt testamenttiteoksensa johtanutta John Williamsia. Silti esimerkiksi Lando Calrissianin hahmo on täysin yhdentekevä.

Suurin ongelma on nähdäkseni rytmissä, joka puolestaan on Force Awakensin parhaita puolia. Elokuva ratsastaa varsinkin heti alussa koko ajan käsittämättömällä kiireellä eteenpäin – usein merkityksettömästä kohtauksesta toiseen – vain pitääkseen vauhdin yllä. Tämä ei ole lainkaan Star Wars -hengen mukaista, vaan tuo mieleeni pikemminkin Fast and the Furious tai Transformers -elokuvat (heh, myönnettäköön etten ole nähnyt kummastakaan sarjasta yhtään tekelettä, mutta ehkä ajatuksesta saa kiinni). Suvantoihin ei uskalleta luottaa kertaakaan, vaikka hiljaiset ajattelun ja prosessoinnin hetket ovat elokuvan kokonaisrytmin ja katsojan kannalta aina tuiki tärkeitä. Ihminen toimii nimittäin sillä tavalla, että mihin tahansa turtuu, jos sitä tulee liikaa. Myös vauhtiin. Kääntäen samasta syystä väkivalta on niin tehokasta Michael Haneken elokuvissa: yksittäinen, äkillinen voimakas teko tai tapahtuma jää lähtemättömästi mieleen. Jos taas kaikkea tapahtuu koko ajan, mikään ei tunnu miltään.

Daisy Ridley ja Adam Driver puhkeavat tässä elokuvassa kukkaan, he tekevät trilogian parhaat suorituksensa ja puristavat hätäisestä käsikirjoituksesta irti viimeisenkin pisaran. Kaikki muut hahmot sen sijaan ovat valitettavasti kuin varjo Force Awakensin ja Last Jedin hahmoistaan. Ei kehitystä, ei syvyyttä, ei mielenkiintoa. Vitsitkään eivät naurata. Surullisin tapaus on prinsessa Leia, jonka kohtaukset ovat aiemman elokuvan poistetuista materiaaleista kyhättyjä ja enimmäkseen todella väkisin väännettyjä. Mitä erikoisefekteihin tulee, en voi lakata hämmästelemästä, miten harrastelijoiden YouTubeen postaamat deepfake-videot ovat lopputuloksina usein vakuuttavampia kuin tällaisten budjeteiltaan tähtitieteellisten suurteosten keinotekoiset kasvot. Elokuvassa nähdään vilaukselta sekä Luke että Leia nuorina, mutta erityisesti Leia näyttää feikiltä (ehkä vielä feikimmältä kuin muutaman vuoden takaisessa Rogue One -spinoffissa).

Käsikirjoitukseen ja leikkaukseen liittyvistä ongelmista kärsivä päätösteos onnistuu kuitenkin muutamissa ratkaisevan tärkeissä asioissa, se on esimerkiksi audiovisuaalista silmä- ja korvakarkkia. Lokaatioissa on aitouden tuntua ja ne jäävät mieleen. En myöskään ihmettelisi, jos äänisuunnittelulle tai -leikkaukselle myönnettäisiin elokuvasta Oscar. Itseironiaakin löytyy Kylo Renin kypärän muodossa: palasiksi hajotettu maski liimaillaan kasaan hieman kuin saaga itse Last Jedin jäljiltä.

Valitettavasti juuri tämä retcon on keinotekoista: Luke Skywalker kritisoi valomiekan kaltoinkohtelua, vaikka itse vippasi vekottimella vesilintua. ”Olin väärässä”, Luke sanoo – niin, tajusit sen nyt hetkessä, mutta et piileskellessäsi saarella 30 vuotta? Ja: jos kuolleilla voimahahmoilla on kyky vaikuttaa fyysiseen maailmaan konkreettisesti (kuten Yoda Last Jedissa ja Luke tässä), miksi heitä ei koskaan nähdä auttamassa tärkeissä paikoissa? Tähän kysymykseen ei ole saatu vastausta, vaikka uusi trilogia on tätä kykyä alleviivannut. Alkuperäisessä trilogiassa yhteys tuonpuoleiseen oli vain henkinen. Painotettakoon, että kukaan ei rakasta kysymyksiä niin kuin minä (lähtökohtaisesti siis hiiteen vastaukset), mutta silloin kun katsoja jää miettimään ”vääriä” kysymyksiä, jokin on mennyt mönkään.

Myös se harmittaa, että Last Jedin kiehtova loppu jää lunastamatta millään tasolla. Last Jedin kantava uusi ajatus (Voima meissä kaikissa) kaikuu trilogian päätösosassa vain hitusen Finnin yksittäisessä repliikissä elokuvan loppupuolella, eikä lopputekstien käynnistyessä jediritareita tunnu sittenkään olevan kuin yksi.

Ongelmista huolimatta en jaa joidenkin kriitikoiden lyttäysmentaliteettia tämän elokuvan kohdalla. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, ehkä eniten siksi, että elokuvissa juoni on minulle yleensä sivuseikka ja ongelmat pyörivät pitkälti sen ympärillä. Varsinkin loppua kohden tunnelmaa riittää, kuvaus on parhaimmillaan kekseliästä ja elokuvallisia ansioita löytyy. Nostalgisesti ei sekään haitanne, että elokuvan aivan viimeinen kuva on minulle henkilökohtaisesti kaikkein ikonisin Star Wars -visuaali, jonka alkuperäinen verrokki lienee koko saagan rakkain hetki.

Star Wars (kun puhun Star Warsista, puhun vain elokuvista 4-9) on ollut minulle merkityksellinen kokonaisuus, eli koen tämän tietyn ajanjakson päätöksenä. En ole superfani, mutta elokuvat on kyllä katsottu lukemattomia kertoja. On jopa olemassa ihmisiä, jotka kutsuvat minua ensisijaisesti Lukeksi, koska olen käyttänyt sitä nimimerkkiä (_LUKE_ ja luuk) nettikeskusteluissa aina 1990-luvulta lähtien. Kotisivunikin ovat osoitteessa luuk.kapsi.fi ja Twitter-käyttäjänimeni luukki. Kaikki tämä pohjaa alkujaan Mark Hamillin hahmoon.

Vaikka J. J. Abrams teki Mission Impossible III:n kolmetoista vuotta sitten, oikeasti mahdottoman tehtävän hän sai vasta nyt. But all things said and done, olen ihan tyytyväinen tähän lopetukseen.

Dallas Buyers Club rakentuu teksasilaisen sähkömiehen, Ron Woodroofin, suuren elämänmuutoksen ympärille. Viinan, huumeiden ja vapaan seksin välillä sukkuloiva mies joutuu pysähtymään, kun hän saa kuulla olevansa HIV-positiivinen. Homofobisella päähenkilöllä alkaa väsytystaistelun rinnalla ankara itsetutkiskelu, kun 1980-luvun alkupuolella taudilla oli potilaat automaattisesti miesten väliseen seksiin yhdistävä maine. Hän imee joka puolelta tietoa kehitteillä olevista lääkityksistä myös liittovaltion hyväksymien reittien ulkopuolelta ja päättää lopulta kulkea omaa tietään. Parasta elokuvassa on kuitenkin sen hienovaraisesti käsitellyt homokonnotaatiot – monet viitteet iskevät päin pläsiä, mutta todelliset osumat ladellaan salakavalasti. Woodroof ei lopulta voi kuin antautua ja muuttaa mieltään.

Matthew McConaugheyn matka romanttisten komedioiden kultapojasta kohti vakavaa luonnenäyttelijää on viimeistään nyt saavuttanut määränpäänsä. Metodin omakseen ottanut ja tätäkin elokuvaa varten yli 20 kiloa laihduttanut McConaughey on pyrkinyt uuteen imagoonsa määrätietoisesti ja vaikka matka on ollut kuoppainen (esim. täysin sosiopaattinen julmurihahmo epäonnistuneessa Killer Joe -elokuvassa), se on kannattanut. Amerikkalaisesti ikonisella mittarilla tämä näkyy Oscar-ehdokkuudella tämän elokuvan miespääosasta. Liioin ei ole ihme, että miessivuosan ehdokkuudesta taistelee Jared Leto, joka viiden vuoden tauon jälkeen tekee paluun valkokankaalle upeasti tulkitun transvestiitin hahmossa. Molemmat miehet uivat syvälle hahmojensa nahkoihin.

Suzanne Collinsin kirjatrilogiaan perustuva neljäosainen elokuvasaaga on ehtinyt perinteisesti hankalaan toiseen osaan. Perusteettomasti Oscarin vuosi sitten napannut Jennifer Lawrence nähdään Katniss Everdeen -sankarittarena, joka saa hahmoon enemmän sävyjä kuin ensimmäisellä yrityksellä ja elokuvan poljento on muutenkin luontevampaa. Taustatarina on kiinnostavampi ja aiempaa monipuolisempi, mutta kuitenkin elementtejä käsitellään hallitusti. Amerikkalaisen fiktioperinteen tavoin leffa nojaa vahvasti eteenpäin ja myös etenee sujuvasti, kunnes loppu töksähtää seinänä vastaan kuin pahimmassa tv-sarja-cliffhangerissa konsanaan. Seuraavaa osaa tosin ei jää odottamaan läheskään samalla mielenkiinnolla kuin laadukkaiden tv-sarjojen viikkoa myöhemmin paljastuvaa jatkoa.

En ole kirjoja lukenut, joten en tiedä missä määrin lavemmalti pohjamateriaalia oli käytettävissä, mutta elokuvan pohjalta voisi kuvitella, että eteenpäin hypitään hurjaa vauhtia. Se ainakin selittäisi täysin päättömät juonenkäänteet ja nälkäpelin sääntöjen olemattomuuden – suurin osa kuolemista tuntuu tapahtuvan pelintekijän asettamien mahdottomien haasteiden johdosta. Ensimmäisessä osassa osallistujien keskinäinen mittelö näytteli suurempaa roolia ja kuvittelin sen olevan jutun pointti ylipäänsä.

Mikäli tapahtumien kiirehtimisen syy on elokuvan rajallinen pituus, se korjautunee viimeisen eli kolmannen kirjan kohdalla, joka on nykyisen rahastustrendin mukaisesti jaettu kahdeksi erilliseksi elokuvaksi. Ulkoelokuvallisista syistä oman kysymysmerkkinsä peliin jatkon kannalta heittää myös 3.2. elokuvamaailmaa riepotellut uutinen Philip Seymour Hoffmanin surullisesta kuolemasta huumeiden yliannostukseen. Hoffman oli ilmeisesti viimeiseksi jäävänä roolinaan viimeistelemässä pelintekijän kohtauksia seuraavan Hunger Games -elokuvan kuvauksissa. Hahmon tulisi kuitenkin esiintyä myös saagan viimeisessä osassa.

Stanley Kubrickin 2001: A Space Odyssey (1968) ja A Clockwork Orange (1971) näyttivät, mihin science fiction -genre parhaimmillaan pystyy. Niiden ylittäminen ei tähän päivään saakka ole onnistunut. Ylipäätään varteenotettavia kilpailijoita alkoi putkahdella Tarkovskin Solarista (1972) lukuunottamatta oikeastaan vasta 1970-luvun lopulla. Ridley Scottin mestariteosta Alien (1979) ja Tarkovskin samana vuonna valmistunutta unenomaista Stalkeria edelsi hyvien kaverusten mittelö, kun Steven Spielberg ja George Lucas julkaisivat tieteiselokuvansa vuonna 1977.

Spielberg oli pari vuotta aiemmin lyönyt läpi hienolla Jaws-leffallaan ja pääsi nyt tuomaan lapsuutensa haaveen valkokankaalle. Ikiaikainen pohdiskelun aihe – olemmeko yksin – saa eeppiset mittasuhteet, kun mystisiä ufohavaintoja alkaa sadella Mongoliaa myöten, vaikka olentojen valituksi paikaksi lopulta osoittautuukin kotoinen Wyoming. Päähenkilöksi löytyy Richard Dreyfussin hieman turhan vimmaisesti tulkitsema perheenisä Roy Neary, joka ufot kohdatessaan kohtalotoveriensa tavoin pimahtaa täysin ja alkaa nähdä kaikkialla merkkejä mystisestä vuorimuodostelmasta, joka on jostain syystä tavattoman merkityksellinen.

Elokuvan voi nähdä vertauskuvaksi ihmisen kyltymättömästä tiedonjanosta ja kamppailusta jotain tuntematonta vastaan. Sinänsä kiehtovan perhedraaman käsittely (Teri Garr tekee upeaa työtä vaimon roolissa) jää melko pintapuoliseksi ufojen viedessä Nearyn kaiken huomion. Sen jälkeen kun muu perhe vetää hänen toiminnastaan omat johtopäätöksensä ja nostaa kytkintä, ei heistä kuulla enää mitään. Toisaalla pienen poikansa muukalaisille menettänyt yksinhuoltajaäiti lähtee Nearyn kanssa matkalle kohti yhteistä päämäärää ja vaihdetaanpa perillä itsetarkoituksellinen suukkokin. Epäjohdonmukaisia käänteitä ja epäuskottavia yksityiskohtia sisältävä elokuvan puolimatka on sen ongelmallisin osuus. Spielberg saa loksautettua palaset kohdalleen vasta lopussa, kun kolmannen asteen kohtaamisen aika on koittanut. Erikoistehosteita voi vain ihailla: ne vakuuttavat yhä, vaikka ensi-illasta on vierähtänyt jo 36 vuotta.

Spielberg yrittää pitkään tasapainotella objektiivisen ja subjektiivisen kerronnan välimaastossa onnistumatta kummassakaan kovin hyvin. Lucas suoriutuu Star Warsissa samasta tehtävästä paremmin, ehkä siksi että hän luottaa enemmän hahmoihinsa; painopiste kääntyy subjektiivisen puolelle. En tällä tarkoita, että objektiivinen linjanveto olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Esimerkiksi Ridley Scottin Alienissa on nimenomaan valittu hyvinkin tieteellinen ja objektiivinen lähestymistapa, eikä subjektiivisuuteen hypätä ennen loppua. Spielbergin ongelma on siinä, että hän jää kahden vaiheille.

Suuressa finaalissa päätös vihdoin tehdään ja objektiivisuus lyö läpi. Tämän jälkeen elokuvan viimeiset puoli tuntia ovat upeaa katsottavaa.

Close Encountersin merkittävin ansio on aikoinaan vallankumouksellinen ja nykyäänkin harvinainen teoria siitä mahdollisuudesta, että avaruusoliot olisivat rauhanomaisia. Saman ajatuksen Spielberg piti mielessään, kun hän lähti tekemään E.T. the Extra-Terrestrialia. Siinä Spielberg painotti voimakkaasti subjektiivisen puolelle ja kuinka ollakaan, elokuvasta tuli parempi.

Wreck-It Ralph on yksinäinen, vanhassa klassikkopelissä paikkoja tohjoksi tamppaava pahis, jota muut pelin hahmot halveksuvat myös pelihallin suljettua ovensa eli ”virka-ajan ulkopuolella”. Ralph käy purkamassa tuntojaan pelihallin pahishahmojen vertaistukiryhmässä. Hän haluaisi olla hyvis, joten lähtee muihin peleihin toteuttamaan unelmaansa. Ja siitäkös sotku syntyy.

Ilmeisesti vanhojen videopelien kunnianosoitukseksi tarkoitetussa animaatioelokuvassa on kummallista väliinputoajan vikaa. Se on yhtäältä perusvarmaa pikkuväelle suunnattua naiivia Disney-kamaa, toisaalta se tavoittelee pelinostalgiaherutuksellaan 80-luvulla nuoruuttaan viettäneitä. Kumpaankaan tasoon ei kuitenkaan panosteta toden teolla: peleihin sinänsä liittyvä huumori jää vähemmälle ja vitsit ovat yleisempää poliisit & donitsit -tasoa. Potentiaalia olisi ollut paljon parempaankin. Kompastuskivenä saattaa olla liiallinen jokaiselle jotakin -ajattelu.

Animaatio on tietenkin nykystandardien mukaisesti teknistä huippuluokkaa, kaunista ja viimeisteltyä. Se tarjoaa katsojille huikeita näkymiä ja vauhdikkaita tilanteita, joissa saa pitää hatustaan kiinni. Lopun autohurjastelusta tulee vähän mieleen kehnon Star Wars: Episode I:n rakettirekikisa. Mielenkiintoisesta alkuasetelmasta huolimatta elokuvan jatkuessa suunta kuitenkin hukkuu, paketti uhkaa levitä kasaan ja loppuun pyritään läiskäisemään puolivillaista moneen kertaan kuultua elämänopetusta. Lopputulos on makea kuin elokuvan päänäyttämönä toimiva Sugar Rush -peli, mutta sisällössä on toimintahäiriöitä.

Suomalaisen hiihtoloman amerikkalaisvastinetta kutsutaan kevättauoksi, jolloin järkyttävä määrä opiskelijoita suuntaa yliopistokaupungeistaan alkoholin ja huumeiden värittämiin vähäpukeisiin kreisibailuihin. Ensivaikutelmaltaan Harmony Korinen Spring Breakers on neljän varattoman opiskelijatytön paljaalla pinnalla valeltu happomatka. Floridan huumaa saksitaan sikin sokin ristiin tyttöjen taustatarinan ja perillä tavatun roskagangsteri Alienin (James Franco) kohtausten kanssa. Tarkempi paneutuminen kuitenkin paljastaa, että elokuva on paitsi hienosti kuvattu, myös tavanomaisesta jatkuvuusleikkauksesta luopuminen tekee sille oikein hyvää. Eikä siinä vielä kaikki: elokuvalla on myös sanottavaa.

Kuvissa taajaan vilisevät kosteat bileet ovat suhteellisen kaukana siitä, mitä itse koen hauskanpidoksi, eikä niillä kyllästetty elokuva ollut lähtökohtaisesti mieluista katsottavaa. Korinelle tämä on tarkoituksellista ja hän pitää huolta siitä, ettei leffa ole yksinomaan nautinnollista muillekaan. Siinä missä pomppivat maitorauhaset naulitsevat teinipojat penkkeihinsä, on meininki aivottomuudessaan, ronskiudessaan ja törkeydessään ongelmallista purtavaa heillekin. ”Kattokaa mun paskaa, kattokaa tätä kaikkea”, hehkuttaa Alien ja tytöt ihailevat huumediilerin tavaroita ja aseita sydän syrjällään. Kulutusyhteiskunnan varjopuoli – henkinen tyhjyys – loistaa kohtauksessa kirkkaana.

Elokuva ei moralisoi rajua linjaansa vaan tiputtaa herkemmät pois pelistä, niinpä menon yltyessä tyttöporukka pienenee. IMDb:n kävijäarvostelujen perusteella leikin jättää helposti kesken moni katsojakin. Parhaimmillaan täydellistä hedonismia ja kaikkimullehetinyt-sukupolvea brutaalisti ironisoiva elokuva saavuttaa kuitenkin jotain siitä, mitä tytöt voiceoverina kuultavina puheluina vanhemmilleen selittävät: kasvua ihmisenä, herätystä todellisuuteen, olennaisen sisäistämistä.

Hahmojen puheluiksi naamioidut yksinkertaiset monologit ja konventionaalisista rajoitteista vapaa kuvakerronta tuo myös mieleen yhden suurista. Elokuvan vertailu Terrence Malickin teosten kanssa ei lopulta ole kovinkaan kaukaa haettua. Korine tuntuu tosin vähän naureskelevan tällekin viittaukselleen.

On vaikeaa lähteä arvostelemaan sukellusvene-elokuvaa, kun en ole aiemmin nähnyt yhtäkään genren kuuluisista edustajista (esim. Das Boot, The Hunt for Red October, K-19: The Widowmaker), but here goes.

Useimpien kriitikoiden lyttäämä Phantom on Ed Harrisin, David Duchovnyn ja William Fichtnerin tähdittämä sukellusvene-elokuva ja pääasiassa positiivinen yllätys. Vanhanaikainen, b-elokuvan henkinen kylmän sodan jännäri on tuore tuulahdus nopeatempoisen ja pinnallisen äksönin aikakaudella. Tuntuu myös suoranaiselta ihmeeltä, että sukellusveneen miehistöön ei kuulu yhtään idioottihahmoa, joita nykyään tungetaan väkipakolla jokaiseen pläjäykseen, varsinkin jos kyse on blockbusterista. Ilmeisesti studiopomot haluavat tällä varmistaa, että yksinkertaisempikin jenkkiyleisö löytää samaistumisen kohteita. Mutta nyt studiopomot eivät ole olleet päättämässä.

Phantom on tiivis ja hallittu pienen budjetin ja rajatun tilan elokuva, jossa Ed Harris tekee eläköityvänä neuvostoliittolaiskapteenina toisen hienoista viimeaikaisista suorituksistaan (toinen on John McBainin rooli myös vastikään katsomassani Game Changessa). Kapteeni joutuu Fichtnerin esittämän yliperämiehen (ja tulevan seuraajansa) kanssa tiukkaan tilanteeseen, kun viimeiselle komennukselle astuu mukaan pientä eliittiryhmää johtava KGB-agentti (Duchovny), joka ainoana tietää vanhan sukellusveneen viimeisen matkan todellisen tarkoituksen.

Vanhanaikaisuudella on toki kääntöpuolensa. Elokuvan käänteet ovat ennalta-arvattavia, rytmityksessä on ongelmia ja hahmot jäävät pitkälti ohuiksi pelinappuloiksi. Sotaelokuville tämä on toisaalta tyypillistä, kun kokonaiset rykmentit ovat usein vain pisteitä ja nuolia kartalla. Kenties merkittävin elokuvan herättämä kysymys onkin tuo moneen kertaan kuultu, mutta aina yhtä tarpeellinen: onko yhdellä miehellä merkitystä sodan lopputuloksen kannalta?

Phantomissa on jotain lämmintä ja sydämellistä pinnan alla sen perustason kömpelyyksistä ja kliseistä huolimatta. Mielenkiintoisesti tuo lämpö tuntuu jotenkin palautuvan sukellusveneen vanhan terminologian autenttisuuden tuntuun ja tekijöiden kärsivällisyyteen panostaa näihin yksityiskohtiin. Se tuo pakettiin tarvittavaa realismia. Elokuvan harrastamaa pieteettiä tämän suhteen voi verrata jopa Alienin asiallisuuteen.

Itävallan tammi, monissa liemissä ja viimeiset kymmenen vuotta Kalifornian politiikassa keitetty toimintaikoni Arnold Schwarzenegger palaa valkokankaille eteläkorealaisen Jee-woon Kimin elokuvassa The Last Stand. Visuaalisesti nykyaikaisessa, hengeltään wanhojen hyvien aikojen mäiskettä pulppuilevassa popcorn-pläjäyksessä pahamaineinen huumekartellipomo tekee virheen valitessaan pakoreittinsä kohti Meksikoa kulkemaan Sommertonin kylän läpi. Herttaisen pikkukylän sheriffi sattuu olemaan tehtäväänsä ylipätevä Ray Owens (Iso-Arska), joka ei katso kotinsa rauhaa rikkovia tunkeilijoita hyvällä.

Peter Stormare tekee vakiopahisroolinsa, Johnny Knoxville nähdään aseisiin hullaantuneena sekopäänä ja piipahtaapa ruudulla iki-ihana Harry Dean Stantonkin. Näyttelijöiden osalta paketti pysyisi hyvin kasassa, ellei Forest Whitaker sortuisi pahaan ylinäyttelemiseen huumepomon jäljitysoperaatiota johtavana FBI:n agenttina. Hahmon kärsivällisyys tuntuu lähenevän nollaa sellaisella vauhdilla, että epäuskottavuus häiritsee jopa näin yksinkertaisessa ja harmittomassa kontekstissa. Schwarzenegger jatkaa pääosassa siitä, mihin jäi ennen Hollywood-taukoaan – elokuva on hänen osaltaan varmaa tavaraa. Pakollisia ikävitsejä on käytetty maltillisesti ja one-liner -repertuaaria on päivitetty: Arnold ei enää puhu paluustaan, vaan toteaa syvällisemmin esimerkiksi meksikolaiselle vastustajalleen ”You make us immigrants look bad”.

Paluu on joka tapauksessa tosiasia ja elokuva heppoisuudestaan huolimatta sujuvampaa seurattavaa kuin useimmat nykyiset äksönviritelmät, kuten esimerkiksi Tom Cruisen tähdittämä Jack Reacher. Dreddin tavoin se ymmärtää rajansa eikä yritä tavoitella taivaita. Siksi tilaa jää jopa ruohonjuuritason hauskoihin pieniin havaintoihin: jenkkivankiloiden oranssit haalarit muistuttavat erehdyttävästi hollantilaisia maajoukkueasuja.

Quentin Tarantinon kolme ensimmäistä elokuvaa, Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown olivat valtavan hienoja, populaarikulttuuria sekä 60-70 -luvun klassikoita ja blaxploitaatioita taidokkaasti yhdisteleviä teoksia, jotka nojasivat hienoihin näyttelijäsuorituksiin, loistavaan dialogiin ja erittäin upeasti rytmitettyyn ohjaukseen. Tämän jälkeen Tarantino ei ole onnistunut palaamaan samalle tasolle. Kill Bill -kaksikko pulppusi itämaista verta ja Inglorious Basterds kirjoitti natsihistoriaa sumeilematta uusiksi. Vaikka näissä elokuvissa oli ongelmansa, niissä oli yhä otetta ja elokuvallisia ideoita. Django Unchained on toivottavasti tuotannon aallonpohja eikä osoitus siitä, ettei paluuta ole. Se tuntuu lähinnä fanipojan Tarantino-pastissilta.

Ennio Morriconea ja italoromantiikkaa aiemminkin hyödyntäneen ohjaajan ensimmäisessä länkkärissä palkkionmetsästäjä (Christoph Waltz) ostaa avukseen Django-orjan (Jamie Foxx). Palkkionmetsästäjä esittää samanoloista julmuria kuin Waltz Inglorious Basterdsissa, mutta todellisuudessa hahmo on moniulotteisempi. Hänellä on nimittäin herkkä puoli, johon Django vetoaa, kun hän tarvitsee apua vaimonsa paikantamisessa. Näyttelijöistä ylitse muiden nousee kuitenkin Samuel L. Jackson, joka tekee pitkään aikaan parhaan roolinsa valkoisen plantaasinomistajan vanhana, mustana palvelijana, joka on oppinut vihaamaan neekereitä (sanaa hoetaan loputtomiin) enemmänkin kuin isäntänsä.

Ei elokuva huono ole. Alkupuolella on hyviä aineksia ja mukana on hersyvää tilannekomiikkaa ja hyviä musiikkivalintoja, joskaan ei niin loisteliaita kuin aiemmin. Myös toiminta on sujuvaa, mutta mitä pidemmälle elokuva ehtii, sitä enemmän väkivalta astuu näyttämölle ja sitä itsetarkoituksellisempaa siitä tulee. Loppua kohden sorrutaan jo mauttomaan mässäilyyn, joka pyyhkii tehokkaasti elokuvan ansioita pois mielestä. Yhtäläisesti kostoteeman ja poskettoman toiminnan ympärillä pyörivä Kill Bill teki siitä taidetta ja veti sen tarkoituksellisen överiksi maalauksellisine verisuihkuineen. Siinä missä Kill Billissä sai ihailla koreografiaa, Djangossa joutuu tuijottamaan teloitusta. Kosto on ymmärrettävä motiivi, mutta elokuvan lopussa machoilevassa ja ylpeilevässä Djangossa on enemmän pahuutta kuin hänen uhreissaan.

Kun tätä ajattelee, painottamalla elokuvaa toisin aiemmissa vaiheissa olisi sen tällaisella lopulla voinut nostaa ihan uudelle tasolle, pohdiskeluksi ihmisen luontaisesta pahuudesta. Mutta ei – Django Unchained on vain viihdettä. Luettuani elokuvasta kirjoitettuja arvosteluja, jotka ylistävät sen mahtavaa viihteellisyyttä, tuli mieleeni Michael Haneken oivallinen väkivaltakritiikki Funny Games, joka kyselee yleisöltä, ”miksi oikein nautitte tämän katselemisesta?”

YLE Areena pelasti, kun DocPointissa missasin tämän elokuvan, joka keskittyy Anders Breivikin yhden miehen terrori-iskuihin Oslossa heinäkuussa 2011. Dokumentteja ajankohtaisista tapahtumista tehdään yhä lyhyemmällä aikajänteellä ja se on tietenkin tässä aiheessa vahvuus, kun asiat ovat tuoreina paitsi elokuvan henkilöiden mielessä, myös ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa. Oslon tapahtumia kauhisteltiin laajalti ympäri maailman ja myös tämä elokuva ottaa aiheeseen varsin kansainvälisen näkökulman. Utøyan saarella Norjan työväenpuolueen nuorisoleirillä oli ystäväjärjestöjen jäseniä aina Ugandasta asti.

Dokumentti lähestyy aihetta äärimmäisen yksilökeskeisesti, eikä ole niinkään dokumentti tapahtumista. Ohjaaja John Appel oli odottanut sopivaa onnettomuutta, jotta pääsisi tekemään elokuvan sattuman osuudesta. Kohdalle osui valitettavasti aiottua massiivisempi tragedia. Se on myös yksi elokuvan ongelmista.

Mukaan on valittu muutama saaren ammuskeluista selviytynyt nuori ja yksi vanhempi keskustan pommiräjähdyksen kokenut mies, jotka kertovat kokemuksistaan. Keskeisimpään rooliin nousevat jo saarella raskaana ollut tyttö ja erään saarella menehtyneen nuoren vanhemmat. Vanhempien suru on elokuvan voimakkain tunne, joka kertoo oikeastaan kaiken mitä kertoa voi. Kun isä sitten matkustaa Osloon oikeudenkäyntiä varten ja Breivik astuu sisään, voi vain kuvitella mitä päässä pyörii. Surevien vanhempien välinen kitka, keskinäinen kahnaus ja heidän spontaani pohdiskelunsa sattuman ja kohtalon eroista on ohjaajan kannalta se haettu onnellinen sattuma, joka tuo kokonaisuuteen pontta ja syvyyttä.

Kaiken kaikkiaan elokuva kuitenkin käsittelee haastateltaviaan silkkihansikkain ja jää siksi hieman pintapuoliseksi. Huomaavaisuus ja subjektiivinen näkökulma on paitsi miellyttävä, myös ymmärrettävä valinta, mutta taustalla on niin hurja teko, että tyyni linja tuntuu väärällä tavalla ristiriitaiselta. Valittu onnettomuus on hankala pohja tällaiselle elokuvalle.