Daniel Craigin Bond-saagan piti päättyä tämän elokuvan ensi-iltaan huhtikuussa 2020, mutta eräällä aasialaisella lepakolla oli muita suunnitelmia. Suurta finaalia saatiinkin odottaa koko maapalloa mullistaneen pandemian loppusuoralle asti.
Vuonna 2006 ilmestynyt Casino Royale oli elokuva, joka puolestaan mullisti Bondin: käsittämättömän tyylikäs toimintapläjäys, mutta myös koskettava draama ja kerrassaan upea kokonaistaideteos. Craigin Bondit noudattelivat sen jälkeen vuorotteluperiaatetta, jossa karkeasti ottaen joka toinen elokuva oli hyvä ja joka toinen heikompi esitys (heikommatkin ovat tosin omissa kirjoissani ~kolmen tähden tapauksia). Onneksi vuonna 2015 valmistunut Spectre ei parillisena jäänyt viimeiseksi, sillä No Time to Die on tälle periaatteelle uskollinen.
Viides Craig jää toki avausosan ja hieman myös mainion Skyfallin jalkoihin, mutta tuo mukanaan uusia tuulia enemmän kuin yksikään edeltäjänsä sitten Casino Royalen. Kaiken kaikkiaan Bond-jatkumo on paisunut jo 25-osaiseksi, mutta viisi viimeistä muodostavat ensimmäisen kerran yhtenäisen kokonaisuuden. Tämä ei kuitenkaan ollut suunnitelma alusta asti. Spectressä pyrkimys Craigin Bondien yhteennivomiseen tuntui keinotekoiselta ja jopa pakkomielteiseltä, mutta nyt on kuin teekkarit olisivat huutaneet leffan päätteeksi ”omstart”, sillä No Time to Die lähtee suorittamaan pitkälti samaa tehtävää – ja onnistuu siinä.
Ennen muuta True Detective -sarjan koko lailla täydellisestä ensimmäisestä kaudesta muistettava ohjaaja Cary Fukunaga lähtee liikkeelle haastavasta tilanteesta, sillä Sam Mendesin Spectre alusti No Time to Dielle oleellisia asioita kehnonlaisesti. Varsinkin tärkeän Madeleine Swannin esittely hoidettiin puolivillaisesti ja käsikirjoitus teki hänestä turhan yksinkertaisen, mutta silti samalla sekä motiiveiltaan että toiminnaltaan epäjohdonmukaisen hahmon, yksinomaan huonossa mielessä. Ernst Stavro Blofeld saapui kuvaan niin ikään vasemmalla kädellä. No Time to Dien iskut potkisivat kovempaa, jos pohjatyö olisi tehty paremmin.
Uusi elokuva kärsii edeltäjästään, mutta onnistuu lopulta riuhtomaan itsensä irti näistä kahleista jopa siten, että se saa Spectrenkin tuntumaan hieman paremmalta elokuvalta. Spectressä Swannin mielenliikkeet suhteessa Bondiin sahasivat perustelemattomasti outoa vuoristorataa, mutta nyt kaikki on luontevaa. Äkkiseltään voisi ajatella, että No Time to Diessa se on vastaavasti Bond, joka seilaa alussa tunteittensa kera äärilaidasta toiseen. Bondin kohdalla tämä on kuitenkin perusteltua, sillä hänen tarinaansa on alusta asti määrittänyt karvas pettymys, joka on nytkin elimellisesti läsnä: Vesper Lynd. Jos myös Madeleine pettää hänet, ei ole suoranainen ihme, jos täyskäännös tulee nopeasti – ilman valitusoikeutta.
Ihmissuhdekuviot astuvat ylipäänsä nyt estradille aivan eri tavalla kuin yhdessäkään aiemmista 24 elokuvasta. Tapahtumissa ja käänteissä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, mutta tämän tylpän esineen elokuvassa ne muodostuvat eksotiikassaan kuin lähteeksi aavikolla. Judi Denchin M:n Casino Royalen blunt instrument -piikistä on kuljettu pitkä matka. Joidenkin mielestä analyttisempi ja herkempi Bond rikkoo jopa hahmon rajoja, mutta minulle henkinen kasvu tuntui uskottavalta. Jokainen voi tietysti itse päättää, kertooko tämä enemmän tekijöiden rohkeudesta poiketa kaavasta vai yksinkertaisesti siitä, että Bondin olikin jo korkea aika astella 2000-luvulle.
Rami Malekin pääpahis, Lucifer (eikun anteeksi, Lyutsifer) Safin on mukiinmenevä, kiinnostavampi kuin Blofeld Spectressä tai Greene Quantum of Solacessa, mutta ei pärjää vertailussa Casino Royalen Le Chiffrelle, Skyfallin Silvasta puhumattakaan. En halua kuitenkaan puhua hänestä, enkä liioin Lashana Lynchistä, jonka ylpistynyt ja lapsellisen kateellinen, paperinohut 00-agentti on hahmogallerian suurin pettymys. Haluan puhua Ana de Armas’sta, joka pienestä piipahduksestaan huolimatta osoittautuu varsinaiseksi valopilkuksi. Hahmo on vilpittömästi hauska ja todella aito, kaukana klassisesta Bond-tytöstä. Toivon hartaasti, että tämä oli vain pikainen esittely ja saamme nauttia hänestä lisää seuraavan Bond-näyttelijän astuessa kuvioihin.
Katsoin Spectren uudelleen elokuvan aattoiltana ja kiinnitin erityistä huomiota musiikkiin. No Time to Dien kohdalla kävi päinvastoin. Hans Zimmerin sävellys on turvallinen ja jokseenkin mitäänsanomaton. Totta kai se pauhaa ja himmailee kulloinkin tarpeen mukaan, mutta mitään varsinaisia oivalluksia ei mieleeni jäänyt.
Merkillepantavaa on, että lähes kolmetuntinen elokuva ei tuntunut missään vaiheessa pitkältä. Hyvällä rytmitajulla varustettu jouheva poljento saattaa tehdä vaikutuksen jopa kauden leikkauspalkintoja jakaviin tahoihin.
Daniel Craigin putki saa No Time to Diessa kunniakkaan ja arvoisensa päätöksen. Elokuva loppuu tuttuihin sanoihin JAMES BOND WILL RETURN, joten pian alkaa väistämätön debatti seuraajasta. Toki, koska Craig on pyöritellyt aiemminkin lopettamista (ja sitten pyörtänyt päätöksensä), samaista debattia on sinänsä käyty jo pitkään. Yhtä asiaa voinee kuitenkin pitää jo varmana: Craig on nyt työnsä tehnyt. Benoit Blanc jatkaa tästä.
P.S. Lemmenlaivan yhteys tähän elokuvaan taitaa jäädä ikuiseksi mysteeriksi.