Dredd (2012) ***½

Tulevaisuuden Mega City 1 asuttaa 800 miljoonaa ihmistä ankeissa oloissa, joissa rikollisuus rehottaa. Ainoa toivo paremmasta on oikeuslaitoksen fast food -versio, jossa hälytyksiin vastaavat Tuomarit tekevät johtopäätöksensä ja jakavat tuomionsa sekunneissa. Hollywood tarttui sarjakuvaklassikkoon ensimmäisen kerran 1990-luvulla, kun Dreddin kypärän puki päälleen Sylvester Stallone. Elokuvasta ei jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Viime vuonna oli uuden yrityksen aika.

Elokuva hämmästyttää. Se on ehtaa K18-tavaraa, se ei jää turhia keplottelemaan dialogissa tai moraalikysymyksissä. Liiemmin ei pysähdytä miettimään hahmojen tai tarinan kehityskaaria. Siihen rahkeet eivät riittäisi ja tämä on tiedostettu. Niinpä pöytään on katettu oppikirjamainen action-menu. Jälkiruoaksi on telepatiaa ja huumehia, jotka nivoutuvat nättiin pakettiin. Kun aterian salaatit, keitot ja kahvit on sivuutettu, yhteen lisukkeeseen on mahdollista panostaa tavallista monipuolisemmin. Keskittyminen olennaiseen auttaa ja toiminta jyllää eteenpäin voimalla ja vauhdilla.

Karl Urbanin esittämä Dredd on äärimmäisen jykevä äijähahmo. Ainoa sarjakuvalle uskollinen seikka on, ettei hän riisu kypäräänsä missään vaiheessa. Se, että Hollywoodin seulasta pusketaan läpi elokuva, jonka nimihenkilön kasvoista nähdään pelkät alaspäin osoittavat suupielet, on jo yksin saavutus. Perusteltua se on siksi, että hahmo on suunnilleen yhtä inhimillinen kuin alkuperäinen Terminator (aluksi Schwarzeneggeria harkittiinkin nimirooliin). Muutenkin elokuvan tunnelma tuo vahvasti mieleen 1980-luvun synkän toimintaelokuvan kultakauden. Tyylitelty kuvaus, överiksi vedetty värimäärittely ja huumehidastusten ylimaalliset soundit tuovat oman lisänsä soppaan. Welcome to the jungle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *