Kahdennentoista DocPointin avasi tänään elokuva, joka tuottajan sanoin ”tekee näkymättömän näkyväksi”. Visuaalisesti kaikki tiivistyy Itäkeskuksen sillalle johtaviin portaisiin, joita kierretään yhä uudestaan. Varsinainen tapahtumapaikka on nuorisosäätiön itähelsinkiläinen vuokratalo, siis asukkaiden kesken ”Hilton”. Aiemmissa töissäänkin nuorten kanssa yhteistä säveltä etsinyt Virpi Suutari johdattaa katsojan luontevasti keskelle viime syksyn polttavinta yhteiskunnallista aihetta, nuorisosyrjäytymistä.

Poika hakkaa päätään sängynreunaan, toinen haikailee pienen tyttärensä perään. Yksi löytää hetken rauhan viiltelystä, toinen purkaa aggressioitaan metsässä oksankappaleita mätkien. Kärsivällisellä, kohteitaan kunnioittavalla seurannalla ohjaaja onnistuu tavoittamaan nuorista – ja syrjäytymisestä – jotain erityistä. On olemassa hieno raja, johon toimittajan kynä törmää, mutta hyvän dokumentaristin kamera jatkaa matkaansa.

Elokuva seuraa omasta tilanteestaan tietoisia, siitä ahdistuneita ja lamaantuneita nuoria, jotka eivät kuitenkaan missään nimessä ole tyhmiä. Kun he kertovat ajatuksistaan arvokkaissa monologeissa, tuntuu kuin he itsekin ymmärtäisivät edustavansa elokuvassa jotenkin varoittavaa esimerkkiä, vaikka kyse ei opetuselokuvasta olekaan. Se on nimittäin nuorille selvää kuin pläkki, että omille lapsille ei kävisi näin. Mutta kun työelämästä on pudonnut pitkäksi aikaa, kynnys ottaa itseään niskasta kiinni kasvaa päivä päivältä.

Huomaan vertaavani Hiltonia väistämättä upeaan kahden vuoden takaiseen Ikuisesti sinun -elokuvaan, jossa seurattiin huostaanotettuja lapsia. Hilton ei yllä ihan sen tasolle, en ole ihan varma miksi. Syy lienee siinä, että huolehtivien aikuisten näkökulma puuttuu, Hiltonissa kun nuoret ovat yksin. Hiltonia voisikin tavallaan ajatella Ikuisesti sinun -elokuvan jatko-osaksi: lapset ovat nyt kasvaneet aikuisiksi. Tällä kertaa kaikki on omissa käsissä, ja tilanne on siksi lohduttomampi. Kun nuorista ehkä sympaattisimman pojan mummo tulee kylään, saadaan häivähdys tästä elementistä, mutta jään kaipaamaan lisää. Niin varmasti moni nuoristakin.

Toinen aluksi ongelmalta tuntuva asia on leikkauksellinen: rakenteen hahmottomuus, kohtauksien tietty irrallisuus ja yleinen päämäärättömyys. Tämä ei häiritse tässä elokuvassa niin paljon kuin monissa muissa häiritsisi, sillä sen helposti tulkitsee tarkoitukselliseksi kuvaukseksi elokuvan ihmisten päänsisäisestä maailmasta.

Hiltonin nuoret muodostavat mielenkiintoisen kavalkadin hienosti esiin tuotuja persoonallisuuksia. Yhdistävä linkki heidän välillään on hieman yllättäen 44-vuotias hiljainen ”isähahmo”, syöpää sairastava Make, jonka kämppä toimii turvapaikkana tarpeen vaatiessa – paikkana rauhoittua. Kuinka väärältä siis tuntuukaan, kun elokuvan nähtyään ajattelee Virpi Suutarin viimeisiä sanoja ohjaajan puheessa ennen elokuvan Docpoint-näytöksen alkua. Tuo elokuvanäytös ja koko elokuva on nimittäin omistettu Makelle, joka tänään kuoli pois.