Jack Kerouacin legendaarisen omaelämäkerrallisen teoksen (jota en ole lukenut) pohjalta saatiin vuosikymmenten väännön jälkeen lopulta aikaiseksi elokuva, joka hengittää kivasti 1940-1950 -lukujen taitteen boheemielämää ja beat-sukupolven mentaliteettia. Hulivilirenttu ja elämää täynnä oleva Dean Moriarty (jota Marlon Brandon piti alunperin esittää) puhaltaa elämää myös elokuvan avioeron rikkomaan päähenkilöön Sal Paradiseen. Kaksikon kohtaaminen San Franciscossa muodostuu Paradisen elämän käännekohdaksi ja reissut halki Yhdysvaltojen ja lopulta aina Meksikoon asti alkavat. Takapenkillä istuu kiehtova Marylou, joka vetoaa kumpaiseenkin nuoreen mieheen, mutta on tietenkin Moriartyn omaisuutta. Näyttelijät tekevät hyvää työtä hahmojen levottomuuden ja ailahtelevaisuuden kanssa.

Elokuva pysähtelee välillä hieman nuokahtaen, mutta lähtee sitten taas käyntiin. Tyyli tavallaan sopii roadmovielle, mutta käsittääkseni alkuteoksella ei ole tapana samalla tavalla päästää välillä otteestaan. Eniten häiritsee kuitenkin elokuvan lopetus, jossa ilmeisesti tavoitellaan sekä kaihoa menneeseen että tarvetta siirtyä eteenpäin, mutta jotenkin näyttelijäntyöstä näistä paistaa läpi kylmästi vain jälkimmäinen.