James Bondin 50-vuotinen taival huipentuu elokuvaan, jossa Daniel Craigin näköinen 007 tavataan kolmatta kertaa. Skyfall on noussut jo nyt sarjan parhaiten myyneeksi teokseksi ja Suomessakin leffa on kiikkunut listojen kärjessä ja puolustanut paikkansa Helsingin Tennispalatsi 1:ssä jopa Twilight-sarjan päätösosaa vastaan menestyksekkäästi.

Kun ohjaajan ja näyttelijöiden nimiä julkaistiin, olin innoissani. Innostus ei ollut turhaa, sillä Sam Mendesin hallittuja otteita seuratessa epäonnistunut Quantum of Solace on muisto vain ja Javier Bardemin hurja tulkinta nousee kertaheitolla ikimuistoisimpien Bond-pahisten joukkoon.

On ilmeistä, että ohjaaja on elokuvasarjan fani. Hetkittäin tulin miettineeksi, olisiko hän ehkä halunnut ennemmin tehdä oman elokuvansa Craigin sijaan jonkun vanhemman näyttelijän kaudella, niin vahvaa on imu sarjan perinteitä kohti. Sitten tajusin, että kyse on jostain ihan muusta. Enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa Bondissa Skyfallissa pyöritään yhden temaattisen käsitteen ympärillä. Se on uusi avara maailma, jossa oma asema joutuu kyseenalaistetuksi.

Klassinen James Bond will return -lause muutetaan tässä elokuvassa lihaksi. Onko aika ajanut kuolemattomasta agentista ohi vai onko loputon uudistuminen mahdollista? Vaikka olisikin, kuka omaa sisintä enää tuntee? Mitä mistään on jäljellä? Näiden kysymysten pohdiskelu on tärkeässä roolissa elokuvassa, jota on nautinto seurata matkalla läpi toinen toistaan upeampien, vanhan ketun Roger Deakinsin sommittelemien kuvien.

Skyfall ei nouse intensiteetiltään tai tunnelmaltaan Casino Royalen tasolle, mutta kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa, pidin siitä kovasti. Jopa niin paljon, että halusin nähdä sen uudelleen. Mutta kun niin tein, olin joko yksinkertaisesti väärässä mielentilassa, tai jotain oli kadonnut. Elokuva ei enää iskenyt samanlaista kipinää.

Tarina on melko kiinnostava ja hahmojen piirteitä hahmotellaan tyypillistä paremmin esiin. Elokuvan loppuosuus on suorastaan epäortodoksinen perinteisesti hyvin staattista kaavaa noudattaneille Bondeille. Tämä tuoreus saattaa kuitenkin jäädä väliaikaiseksi, sillä aivan finaalissa elokuva jättää kaiken taakseen ja taantuu jopa niin, että sarjaa voisi periaatteessa jatkaa Dr. No:lla (1962), jolloin Craigin Bondit toimisivat muun elokuvasarjan prequel-trilogiana.

Seuraavaa elokuvaa ajatellen tämä saattaa olla huolestuttavaa, mutta se on sen seuraavan elokuvan ongelma. Craig-Bondin tarina on tavallaan jo paketoitu.