Salaperäisen pelin pyörteissä pyöriskelevä urbaani trilleri on parempi elokuva kuin David Fincherin 2000-luvun työt. Säännöt selviävät lopullisesti vasta finaalissa, jossa päähenkilö saatetaan odotetusti yhteen alkukuvista asti maalaillun isänsä taustatarinan kanssa. Loppu on yllättävänkin selkeä ja vetää kaikki langanpätkät johdonmukaisesti yhteen, tuntumatta keinotekoiselta. Michael Douglasin tulkintaa vakavasta, tylsistyneestä bisnesmiehestä, joka herää eloon, seuraa mielellään.

On kiehtovaa katsoa 1970-luvun alussa tehtyä, 50 vuotta tulevaisuuteen sijoittuvaa dystopiaa itse sellaisena tulevaisuuden ihmisenä, joka ”tietää, mitä todella tapahtui”. Viimeistään vuodesta 2001 olemme eläneet sitä tulevaisuutta, jonka ensimmäiset vakavat science fictionit pyrkivät kuvittelemaan. 1990-luvun lopulla seuraamani Millennium-tv-sarja spoilasi minulta tämän tieteiselokuvan loppuhuipentuman, mutta sen tietäminenkin tuntui jotenkin kuuluvan asiaan. Emme onneksi vielä elä sovinistisen ekokatastrofin keskellä, mutta jo elokuvan ensimmäiset kuvat voisivat olla mistä tahansa nykyaikaisesta ympäristödokumentista.

On ilmeistä, että Soylent Green oli 1970-luvulla aikaansa edellä. Upea näyttelijä, elokuvan aikaan lähes kuuro ja syöpää sairastanut Edward G. Robinson kuoli vain pari viikkoa viimeisen kuvatun kohtauksensa jälkeen, ja kohtaus on sen veroinen – oodi elämälle. On sääli, ettei tällaisia elokuvia oikein enää tehdä.

Yksinkertaisuudessaan yllättävänkin sielukkaaksi kasvava kuvaus mattimeikäläisen sairastumisesta syöpään. Paras kaveri on turhan kliseinen (toisaalta seikka, jota käytetään lopulta hyödyksi) ja psykologi liian dramatisoitu, mutta muuten ote on hillitty. Oikein annosteltu romantiikka vetoaa ja saa toivomaan välillä lisääkin siirappia. Päähenkilö on oppikirjamaisen samaistuttava.

Loisteliaasti kuvattu, pieniä ovelia elokuvallisia kikkoja pursuava klassikko. Elokuvan tapahtumapaikassa Wienissä todella puhutaan saksaa, mutta elokuva onkin brittituotantoa. Musiikki on film-noir-trillerille yllättävää – se ja viimeistään elokuvan viimeinen kuva nostavat haikean rakkaudenkaipuun ylitse kaiken muun.

Elokuvan ja tanssin herkkä symbioosi, joka muutamista elokuvallisista hetkistä huolimatta jää kuitenkin enemmän tanssiesitystaltioinniksi. 3D:tä on tekniikkana hyödynnetty paljon paremmin kuin vuosi sitten näkemässäni Avatarissa.