Lukemattomat pitkäkestoisiksi tarkoitetut tv-sarjat lopetetaan Yhdysvalloissa yhden kauden jälkeen liian vähäisten katsojalukujen takia. Firefly sai tästä kohtalosta huolimatta päättää lentonsa kunniakkaasti täysverisen pitkän elokuvan muodossa poikkeuksellisten dvd-myyntilukujensa ansiosta. Täytyy sanoa, että Joss Whedon ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken irti ja todella pistää parastaan. Tämän parempaa tv-sarjan jatkoksi tehtyä elokuvaa en ole aiemmin nähnyt. Serenity nousee ihan The X-Files: Fight the Futuren tasolle, ellei jopa ohi. Ote on voimakas, suvereenisti hallittu, elokuva on vauhdikas ja kekseliäitä yllätyksiä täynnä.

Sarjaa seuratessani ihailin pehmeää Indiana Jonesin ja Star Warsin henkistä seikkailufiilistä, joka joissain jaksoissa leijui mukana. Tässä elokuvassa se nousi vielä uusiin ulottuvuuksiin. Tervetullutta on sekin, että tunnelmaltaan elokuva on huomattavasti sarjaa armottomampi; Whedon käsittelee hahmojaan kovakouraisesti empimättä yhtään. Leffa ei kuitenkaan ole suoranainen Twin Peaks: Fire Walk With Me, vaan sarjasta tuttu huumori on kaikesta huolimatta yhä mukana. Serenityn taru saa arvokkaan päätöksen.

Pedro Almodóvarin hallittu, omintakeinen ote ja hieman mahtipontinenkin orkesterimusiikin käyttö tekevät tästä elokuvasta nautinnollisen kokemuksen. Taustalla on varsin kliseinen ”mestaritiedemies menettää rakkaansa, joka johtaa pakkomielteeseen” -kuvio, ja vaikka yllättävän paljon George Clooneya habitukseltaan muistuttava Antonio Banderas vastanäyttelijöineen yrittävät, tunne ei yllä pintaan asti ennen elokuvan viimeistä, hienoa kohtausta. Tämä lienee käsikirjoituksen vika. Hieman Almodóvar sortuu myös selittävään dialogiin. Tiikeri on hahmokavalkadista merkillisin ja samalla kiinnostavin.

Hämmentävä, viehättävä, vaivaannuttava, odottava, epämiellyttävä, kiehtova. Kaikki adjektiiveja, joka sopivat tähän elokuvaan. Kuvaus on osuvan uneliasta, elokuva on täynnä laajoja syväteräviä kuvia. Puolilähikuvaa tiiviimmäksi ei mennä koskaan, mutta lähellä ollaan koko ajan. Tyyli on kauttaaltaan hyvin hallittu ja asetelmallinen, positiivisessa Kubrick-henkisessä mielessä. Elokuvassa onkin paljon samaa Eyes Wide Shutin kanssa. Kuvankauniin Emily Browningin esittämän hahmon ja iäkkäiden miesten välille syntyvä kontrasti on hieno ja pelin ainoa sääntö lähinnä loukkaus heitä kohtaan. Browningin hahmosta ei täysin pääse perille. Ja hyvä niin.

Pysäyttävän lohduton elokuva iskee luihin ja ytimiin. Se, että kaikki päättyy tragediaan on selvää alusta asti, vaikka katsoessa huomaa toivovansa jonkinlaista toivon kipinää. No, ei tipu. Vaikka Tilda Swinton todella antaa kaikkensa loputtoman sinnikkään äidin roolissa, yhtä lailla on hämmästeltävä Keviniä näyttelevien Ezra Millerin ja Jasper Newellin piirtämää järkähtämättömän tylyä kuvaa pojasta, jonka hiusten alta epäilemättä löytyisi pedon merkki. Kaikki on punaista.

Maarit Lallin paluu fiktioelokuvan pariin pitkän tauon jälkeen on hyvin onnistunut. Pojankoltiaisten osalta pitkälti amatööreistä koostuva näyttelijäkaarti ottaa elokuvan omakseen ja he antavat itsestään kaiken. Heidän ansiostaan lopputulos on raikas ja vilpitön. Episodimaisuudestaan huolimatta elokuva on todella yhtenäinen ja tiivis. Niina Nurmisen maneerit häiritsevät hieman, kun taas Suomen naisnäyttelijöiden kärkikaartiin noussut Elina Knihtilä on elokuvan ammattinäyttelijöiden suvereeni ykkönen. Dokumentaarinen ote on elokuvan selkeä vahvuus.

Voimakas ja eeppinen kuvaus luottamuksesta ja peräänantamattomuuden käsitteen lihaksitulosta, joka ylittää naiiviuden rajat niin radikaalisti, ettei elokuvaa oikein voi siitä syyttää. Vaikka Dustin Hoffman varastaa ajoittain show’n, nimirooli lienee Steve McQueenin hienoimpia. Elokuvan visuaalinen puoli tuntuu olevan hieman velkaa 1960-luvun spagettiwesterneille. On mielenkiintoista, että muuten realistiseen kokonaisuuteen mahtuu mukaan muutama yllättävä unijakso. Papillonin levähdystauosta erään saaren paikallisväestön seurassa tuli puolestaan mieleen Terence Malickin The New World. Elokuvan parasta antia on kaikesta huolimatta kärsimykset eristyssellissä.

Jean Bitar seurasi yli vuoden maahanmuuttajataustaisia lapsia Vantaan Hakunilassa ja teki dokumentin, jossa lapset pääsivät myös itse haastattelemaan ja ilmeisesti myös kuvaamaan itseään. Ihmettelen, jos näin ei ole, niin herkkiä ja intiimejä ovat kuvat noin 14-vuotiaista nuorista seksuaalisen mielenkiinnon heräämisen kynnyksellä; tanssimassa ensimmäistä kertaa kotidiskossa ja pelaamassa pullonpyöritystä. Hurjaa. Kymmenen eri kansalaisuuden lapset ovat yhtä.

Tavattoman luonteva, dokumentaariselta tuntuva elokuva ranskan kielen opettajan ja hänen luokkansa lukuvuodesta tyypillisessä pariisilaiskoulussa. Tämä arjen kuvaus ei yritä itsetarkoituksellisesti luoda konflikteja, eikä mitään korosteta liiaksi. Kaikki tilanteet syntyvät kuin itsestään. Opettajansijaisena toimineena minun on helppo sanoa, että elokuvan suurin saavutus on kaiken yllä lepäävä aitous ja autenttisuus.

Zaida Bergroth sukeltaa äidin ja pojan välisen, epäterveen tiiviin suhteen sisään tässä näyttelijäkeskeisessä yhden mökkimiljöön ympärille rakentuvassa draamassa. Kahdella 5D:llä – joista ohjaaja operoi toista – kuvatuista kohtauksista on saatu poimittua hetkiä, jotka muuten olisivat varmasti jääneet näkemättä. Elina Knihtilän äidissä on taitavaa tunteiden vuoristorataa ja Samuli Niittymäen pojassa intensiivistä, primitiivistä uhmakkuutta. Äidin käyttäytymisen suora vaikutus poikaan kuvataan taidokkaasti. Perheen kamera käsivarressa syntynyt, omissa maailmoissaan elävä pikkupoika ilmaisee hyvin epäsuoralla, inhimillisellä tavalla toiveikkuutta.

En ole koskaan ihmeemmin perustanut lapsellista alapäähuumoria vilisevistä buddy-leffoista, mutta Bronson Clubin Rookie-hankkeen toinen tulokas on poikkeus, joka kuittaa saman arvosanan kuin Elokuu vuotta aiemmin. Hieman mitäänsanomattoman alun jälkeen oma tie löytyy nopeasti. Kyse ei ole vain siitä, että mainiot tyyppihahmot nasevine repliikkeineen heitetään koomisiin tilanteisiin. Tätäkin on, mutta ennen kaikkea elokuvan sydän on se seikka, jonka mukana komedia kuin komedia kaatuu tai hengittää: rytmi. Näyttelijät tekevät loistavaa työtä ja leikkaaja varmistaa, että iskut menevät perille. Nauroin enemmän kuin pitkään aikaan.