X-Files on varhaisnuoruuteni suosikkisarja, johon tutustumiseni alkoi tämän elokuvan katsomisella Suomen ensi-iltanäytöksessä heinäkuussa 1998. Lukioaikoina tein sarjalle omat nettisivut, luettelin kausien jaksojärjestyksiä ulkomuistista ja yhteisen fanituksen myötä tutustuin joihinkin ihmisiin, joihin tänäkin päivänä pidän aktiivisesti yhteyttä. Elämäni olisi erilainen ilman tätä tv-sarjaa. Melkein 10 vuoden tauon jälkeen päätin ryhtyä katsomaan sitä alusta pari kuukautta sitten. Sarjan puolivälin tähtihetki on tämä teatterilevitykseen tehty elokuva.
Kun FBI:n selittämättömiä tapauksia ratkoneen agenttikaksikko Fox Mulderin ja Dana Scullyn tie päätettiin viedä valkokankaalle, sarjaa oli tehty neljä kautta. Elokuva ajoitettiin tapahtumaan kausien 5 ja 6 väliin, jolloin tapahtumien johdattamiseen kohti elokuvan alkuasetelmaa jäi 20 jaksoa aikaa. Sarjan taustalla muhivaa mytologiaa Yhdysvaltain hallituksen sisällä toimivasta koskemattomasta eliittiryhmästä, Syndikaatista, joka taistelee väistämättä edessä olevaa muukalaiskolonisaatiota vastaan, oli rakennettu vuosien varrella pitkään ja monimutkaisesti, mutta erilaiset juonihaarat olivat vielä kutakuinkin käsissä.
Elokuva edustaa monessa mielessä suurta kliimaksia. Se on x-fiilin märkä uni. Sarjassa oli viitattu Roswellin tapahtumiin 1947 ja salaperäisen mustan öljyn perässä oli matkustettu Hong Kongiin, mutta elokuvan ensimmäiset kuvat tapahtuvat 35 000 vuotta eaa. ja lopussa tulevaisuutta vastaan taistellaan etelämantereella. Sarjaan verrattuna kaikki tuntuu suuremmalta ja fiinimmältä. Elokuvaan on palkattu mahdollisuuksien salliessa muutamia elokuvanäyttelijöitä, joita ei sarjassa myöhemmin nähdä, mutta roolit eivät onneksi ole kovin tärkeitä jatkumon kannalta.
Suuremmasta budjetista huolimatta päällimmäiseksi ei jää vain tunne siitä, että nyt on millä mällätä, vaan tuotantoryhmä lunastaa myös taiteellisesti valkokankaan vaatimukset. Sarjan kärkiohjaajiin kuuluva Rob Bowman tekee hienoa työtä ja sarjassakin intensiivisiä tunnelmia tarjoileva säveltäjä Mark Snow ylittää itsensä. Kamera-ajoihin, viimeisteltyihin kompositioihin ja muihin visuaalisiin yksityiskohtiin on käytetty aikaa. 4:3-laatikkoon tottuneelle myös CinemaScope-kuvasuhde tekee ihmeitä. The X-Files toimii erinomaisena esimerkkinä viihdyttävästä tieteiselokuvasta, joka kuitenkin vaatii katsojaltaan pientä ajatustyötä.
Elokuva on käänteentekevä valitettavasti myös sarjan laadun suhteen. Neljännellä ja viidennellä kaudella sarja oli parhaimmillaan, mutta viidennen kauden jälkeen tuotanto muutti synkästä Vancouverista valoisaan Los Angelesiin. Taso alkoi laskea ja tekijöiden into laantua. Elokuvaan onkin jotenkin tiivistynyt suuri osa sarjan potentiaalista ja hienoudesta. Mytologiasta päävastuussa olleen sarjan luojan Chris Carterin käsikirjoitus onnistuu kunnioitettavalla tavalla jatkamaan sarjan tarinaa ja toimimaan myös melko mainiona itsenäisenä teoksena sarjaa tuntemattomille. Uskon myös, etten ole ainoa, jolle nimenomaan elokuva toimi porttina sarjan maailmaan.