Zero Dark Thirty (2012) ***½

Toden ja fiktion rajamailla häilyvä ja totuuspohjaansa voimakkaasti heti alkumetreillään painottava elokuva Osama bin Ladenin yli vuosikymmenen kestäneestä jäljitysoperaatiosta on ennen kaikkea Kathryn Bigelow’n ja Jessica Chastainin työ. Ohjaajan edellinen Yhdysvaltain elokuva-akatemian huomion kiinnittäneistä sotaelokuvista oli The Hurt Locker, joka päihitti kilpailijansa. ZDT haukkaa suuremman palan, se jahtaa USA:n vihollista numero yksi ja vuodet vierivät Chastainin esittämän, pienen mutta pippurisen Maya-agentin ponnisteluja seuratessa. Hahmo on yhdistelmä operaatiossa todellisuudessa toimineita agentteja.

Teknisesti oivallinen, hurjasta materiaalimäärästä leikattu ja dynaamisesta äänisuunnittelusta erityismaininnan ansaitseva elokuva on toimiva paketti draamaa ja jännitystä. Kaikki huipentuu luonnollisesti elokuvan loppupuolella tapahtuvaan salaiseen tappo-operaatioon, joka lienee tähän asti assosioitunut suuren yleisön silmissä lähinnä Valkoisessa talossa otettuun valokuvaan, jossa mm. Barack Obama seuraa pöydän ääressä tapahtumien kulkua. Kunniaa vieritetään Chastainin hahmon subjektiivisen henkilöitymän ylle, joskin elokuvan mukaan ratkaiseva tieto bin Ladenin jäljille pääsemiseksi on seurausta CIA:n arkistotyöntekijän satunnaisesta havainnosta. En tiedä tämän yksityiskohdan totuuspohjasta, mutta jos näin on, toivottavasti tämä rivihenkilö on todellisuudessa saanut enemmän huomiota osakseen kuin elokuvassa (häntä ei mainita koskaan myöhemmin).

Totuuspohja onkin tämän elokuvan mielenkiintoisin rakennuspalikka. Vaikka monet kohtaukset selvästi dramatisoivat tapahtumia, dokumentaariseen tyyliin tukeudutaan siinä määrin, että elokuvaa on syytetty mm. kidutuksen puolustuspuheenvuoroksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä George W. Bushin aikainen terrorismin vastainen sota, Guantanamo Bay ja muut kidutusta kuulustelutekniikkanaan hyödyntäneet sotilastukikohdat, jotka Obaman nykyhallinto pääosin tuomitsee, eivät saa minkäänlaista kritiikkiä osakseen.

Minulle jäi kuitenkin päällimmäiseksi sellainen vaikutelma, että elokuvassa on amerikkalaisuudestaan huolimatta jonkinlainen pyrkimys objektiivisuuteen. Moralisoinnit jätetään katsojalle. Kiduttaminen saattaa joissain tapauksissa tuottaa tuloksia, mutta etiikasta sen taustalla ja poikkeuksetta ”hyvän” kiduttajan suhteesta poikkeuksetta ”pahoihin” terroristeihin voi tietenkin olla montaa mieltä. Samalla tavalla voi kyseenalaistaa koko tappo-operaation, kuten itse aikoinaan tein. Ja on kritiikkiä minusta vähän elokuvassakin: ilmeisen puolustuskyvyttömät kohteet teilataan heti kohdatessa, no questions asked. Bailaaminen onneksi sivuutetaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *