Romanialais-belgialaisena yhteistuotantona tehty 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää sukeltaa 1980-luvun Ceausescun kommunistiseen Romaniaan hyvin autenttisella, melkein dokumentaristisella otteella. Hektisen alun jälkeen käy ilmi, että opiskelija-asuntolassa huoneen jakavat tytöt ovat vaikean tilanteen äärellä: Gabita (Laura Vasiliu) on tullut raskaaksi. Hän on avuton ja surkea, mutta tomera kämppis Otilia (Anamaria Marinca) on luvannut auttaa. Otilian terävää askellusta seurataankin läpi elokuvan.

Lapsen pitäminen ei ole Gabitalle mahdollista, mutta 1966 voimaan tulleen lain nojalla abortti on ankarasti rangaistava rikos, niinpä se on tehtävä laittomasti. Toimenpide on luonnollisesti vaarallinen ja riskialtis, eivätkä poloiset tytöt aivan ymmärrä, mihin ovat ryhtymässä, varsinkaan onneton Gabita, joka yrittää asioita kaunistelemalla auttaa tilannettaan. Valheiden kierre kuitenkin paljastuu nopeasti, eikä johda mihinkään hyvään. Tapahtumia taltioiva kamera pysyy hanekemaisesti paljon paikallaan – yhtä järkähtämättä kuin mies, jolle vaikea tehtävä uskotaan.

Elokuva pysähtyy hetkiin ja elää niistä. Miljöö kuvataan vahvasti ja elävä elämä näkyy pienissä havainnoissa: tarkovskilaisesti on aikaa pysähtyä, kun juoksenteleva poika kompastuu jalkoihinsa ja kaatuu ennen kuin Otilia marssii paikalle ja kamera jatkaa hänen seuraamistaan. Pinnassa on paljon tukahdutettuja tunteita – vastenmielisyys, ahdistus ja byrokratian painostavuus, jotka liittyvät laajemminkin kuvattuun aikakauteen. Kaiken yllä leijaileva kommunistinen järjestelmällisyys konkretisoituu dialogin ohella hotellien tiukoissa sääntökäytännöissä.

Ohjaaja Cristian Mungiu keskittyy hyvin tarkasti valitsemiinsa henkilöihin, jopa siinä määrin, että syntymäpäiväjuhlilla suuren pöydän ääressä ylimääräisiä ihmisiä ei yksinkertaisesti näytetä. Kyseinen kohtaus on niin katsojalle kuin päähenkilöllekin pitkä ja tukala, eikä siinä muuta halua kuin päästä pois. Silti lörpöttelevä dialogikin on merkityksellistä ja taustoittaa sitä todellisuutta, jossa elokuva tapahtuu.

Synkkä ja traaginen tarina ei jätä toivolle liiemmin sijaa. Elokuva ajoittuu tarkalleen ottaen vuoteen 1987. Kaksi vuotta myöhemmin Ceaucescu sai surmansa kansannousussa, mutta tyrannian päättymisestä ei ole vielä pienintäkään lupausta ilmassa. Se ei silti ole pahinta, ohjaaja tuntuu huomauttavan. Pahinta on se, jos ystävään ei voi luottaa.