Quentin Tarantinon kolme ensimmäistä elokuvaa, Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown olivat valtavan hienoja, populaarikulttuuria sekä 60-70 -luvun klassikoita ja blaxploitaatioita taidokkaasti yhdisteleviä teoksia, jotka nojasivat hienoihin näyttelijäsuorituksiin, loistavaan dialogiin ja erittäin upeasti rytmitettyyn ohjaukseen. Tämän jälkeen Tarantino ei ole onnistunut palaamaan samalle tasolle. Kill Bill -kaksikko pulppusi itämaista verta ja Inglorious Basterds kirjoitti natsihistoriaa sumeilematta uusiksi. Vaikka näissä elokuvissa oli ongelmansa, niissä oli yhä otetta ja elokuvallisia ideoita. Django Unchained on toivottavasti tuotannon aallonpohja eikä osoitus siitä, ettei paluuta ole. Se tuntuu lähinnä fanipojan Tarantino-pastissilta.

Ennio Morriconea ja italoromantiikkaa aiemminkin hyödyntäneen ohjaajan ensimmäisessä länkkärissä palkkionmetsästäjä (Christoph Waltz) ostaa avukseen Django-orjan (Jamie Foxx). Palkkionmetsästäjä esittää samanoloista julmuria kuin Waltz Inglorious Basterdsissa, mutta todellisuudessa hahmo on moniulotteisempi. Hänellä on nimittäin herkkä puoli, johon Django vetoaa, kun hän tarvitsee apua vaimonsa paikantamisessa. Näyttelijöistä ylitse muiden nousee kuitenkin Samuel L. Jackson, joka tekee pitkään aikaan parhaan roolinsa valkoisen plantaasinomistajan vanhana, mustana palvelijana, joka on oppinut vihaamaan neekereitä (sanaa hoetaan loputtomiin) enemmänkin kuin isäntänsä.

Ei elokuva huono ole. Alkupuolella on hyviä aineksia ja mukana on hersyvää tilannekomiikkaa ja hyviä musiikkivalintoja, joskaan ei niin loisteliaita kuin aiemmin. Myös toiminta on sujuvaa, mutta mitä pidemmälle elokuva ehtii, sitä enemmän väkivalta astuu näyttämölle ja sitä itsetarkoituksellisempaa siitä tulee. Loppua kohden sorrutaan jo mauttomaan mässäilyyn, joka pyyhkii tehokkaasti elokuvan ansioita pois mielestä. Yhtäläisesti kostoteeman ja poskettoman toiminnan ympärillä pyörivä Kill Bill teki siitä taidetta ja veti sen tarkoituksellisen överiksi maalauksellisine verisuihkuineen. Siinä missä Kill Billissä sai ihailla koreografiaa, Djangossa joutuu tuijottamaan teloitusta. Kosto on ymmärrettävä motiivi, mutta elokuvan lopussa machoilevassa ja ylpeilevässä Djangossa on enemmän pahuutta kuin hänen uhreissaan.

Kun tätä ajattelee, painottamalla elokuvaa toisin aiemmissa vaiheissa olisi sen tällaisella lopulla voinut nostaa ihan uudelle tasolle, pohdiskeluksi ihmisen luontaisesta pahuudesta. Mutta ei – Django Unchained on vain viihdettä. Luettuani elokuvasta kirjoitettuja arvosteluja, jotka ylistävät sen mahtavaa viihteellisyyttä, tuli mieleeni Michael Haneken oivallinen väkivaltakritiikki Funny Games, joka kyselee yleisöltä, ”miksi oikein nautitte tämän katselemisesta?”

YLE Areena pelasti, kun DocPointissa missasin tämän elokuvan, joka keskittyy Anders Breivikin yhden miehen terrori-iskuihin Oslossa heinäkuussa 2011. Dokumentteja ajankohtaisista tapahtumista tehdään yhä lyhyemmällä aikajänteellä ja se on tietenkin tässä aiheessa vahvuus, kun asiat ovat tuoreina paitsi elokuvan henkilöiden mielessä, myös ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa. Oslon tapahtumia kauhisteltiin laajalti ympäri maailman ja myös tämä elokuva ottaa aiheeseen varsin kansainvälisen näkökulman. Utøyan saarella Norjan työväenpuolueen nuorisoleirillä oli ystäväjärjestöjen jäseniä aina Ugandasta asti.

Dokumentti lähestyy aihetta äärimmäisen yksilökeskeisesti, eikä ole niinkään dokumentti tapahtumista. Ohjaaja John Appel oli odottanut sopivaa onnettomuutta, jotta pääsisi tekemään elokuvan sattuman osuudesta. Kohdalle osui valitettavasti aiottua massiivisempi tragedia. Se on myös yksi elokuvan ongelmista.

Mukaan on valittu muutama saaren ammuskeluista selviytynyt nuori ja yksi vanhempi keskustan pommiräjähdyksen kokenut mies, jotka kertovat kokemuksistaan. Keskeisimpään rooliin nousevat jo saarella raskaana ollut tyttö ja erään saarella menehtyneen nuoren vanhemmat. Vanhempien suru on elokuvan voimakkain tunne, joka kertoo oikeastaan kaiken mitä kertoa voi. Kun isä sitten matkustaa Osloon oikeudenkäyntiä varten ja Breivik astuu sisään, voi vain kuvitella mitä päässä pyörii. Surevien vanhempien välinen kitka, keskinäinen kahnaus ja heidän spontaani pohdiskelunsa sattuman ja kohtalon eroista on ohjaajan kannalta se haettu onnellinen sattuma, joka tuo kokonaisuuteen pontta ja syvyyttä.

Kaiken kaikkiaan elokuva kuitenkin käsittelee haastateltaviaan silkkihansikkain ja jää siksi hieman pintapuoliseksi. Huomaavaisuus ja subjektiivinen näkökulma on paitsi miellyttävä, myös ymmärrettävä valinta, mutta taustalla on niin hurja teko, että tyyni linja tuntuu väärällä tavalla ristiriitaiselta. Valittu onnettomuus on hankala pohja tällaiselle elokuvalle.

Keskimaa-trilogioidensa välissä Peter Jackson ehti tehdä kaksi muuta elokuvaa, King Kongin ja tämän. Vähän vaikuttaa siltä, että fantasia ja efektivoittoinen elämysmatkailu on miehen juttu. The Lovely Bonesissa hän on tarttunut kirjaan, joka pyörittelee nuoren tytön seksuaalista hyväksikäyttöä ja murhaa sekä näiden jälkeistä aikaa, jonka tyttö viettää jonkinlaisessa kiirastulessa. Hän seuraa etiäisenä rikostutkimuksen syövereissä, menetetyn lapsen tragediassa riutuvaa perhettään – isän pakkomielteinen asialle omistautuminen on tuhota kaiken. Elokuva on lähdemateriaaliin nähden hyvin kaunisteltu. Tytön kohtaloon viitataan jatkuvasti dialogin tasolla vain murhana eikä perheen äitikään ota eroa miehestään. Kulmat on pitkälti hiottu pois.

Jacksonin keskittyessä kuolevan tytön näkökulmaan hän tuntuu jotenkin unohtavan kaiken muun. Elokuvan roolihahmot ovat kapea-alaisia ja paperisen tuntuisia. Hahmojen logiikka ja motiivit jäävät pääsääntöisesti vaille perusteita ja asioita vain tapahtuu. Sellaistakin tietä kulkeva elokuva voi tietenkin toimia, mutta silloin vaaditaan hyvää flow’ta. Tässä sitä ei ole, vaan kohtaukset seuraavat toisiaan töksähdellen ja epäorgaanisesti.

Hienoisen poikkeuksen vähäpätöiseen hahmogalleriaan muodostaa usein mitäänsanomattoman Mark Wahlbergin tavallista paremmalla intensiteetillä esittämä isä. Mukana on myös suuri poikkeus, suorastaan hyytävän pahisroolin maalaava Stanley Tucci. Hänen pienieleisesti, mutta todella tehokkaasti välittämänsä puistattava pahuus on se negatiivinen voimavara, jonka avulla – kontrastina lapsen viattomuudelle – elokuva pakottaa tunteet pinnalle. Tucci on samalla ainoa syy, jonka ansiosta muuten paljossa epäonnistuneen elokuvan arvosana nousee kahdesta kolmeen.

Molemmat mieshahmot rakentelevat pienoismalleja, joka lukeutuu Peter Jacksoninkin harrastuksiin. Tämän elokuvan kohdalla kiirastulen huikeiden visioiden parissa näpertely on tainnut viedä ohjaajan huomion.

Ang Lee on varsinainen kameleontti. Kiinalaisesta miekkailueepoksesta vihreän sarjakuvasankarin kautta homoelokuvien kuninkaaseen sukkuloinut ohjaaja hyppää jälleen uuteen ulottuvuuteen: intialaisen eläintarhanomistajan pojan suureen seikkailuun haaksirikkoutuneen laivan pelastusveneessä. Tietokoneitse valkokankaalle loihditut eläimet ja poikkeuksellisen tiiviisti rajattu tila laittavat niin pääosanesittäjän, tehostemestarit kuin tietysti kaikesta vastuussa olevan Leenkin koville, mutta kaikki osoittavat taituruutensa. Lee ei omaa tunnistettavaa kädenjälkeä, mutta hoitaa hommansa hienosti.

Lopputuloksena on kaunis aikuisten satu, joka koskettaa, mutta loppupuoliskolla venyy ja menettää otettaan. Uskonnollisilla elementeillä pallotellaan alusta asti ja jatkuvat viittaukset Nooan arkista Jeesus-myyttiin ”miksi minut hylkäsit” -myrskyineen pitävät tematiikan hyvin tarkoitushakuisesti katsojan mielessä. Kyynikoiden riemuksi loppu heittääkin kylmää vettä naivismia paremmin sulattelevien katsojien niskaan ja kysyy sitten kirkkain silmin, haluatko uskoa. Mahtava haukattu pala menee kyllä kurkusta alas ja aplodit ovat paikallaan, mutta jälkimaku jättää toivomisen varaa.

Elokuva voitti muutaman muun palkinnon ohella parhaan kuvauksen Oscarin. Ymmärrettävästi paljon kritiikkiä osakseen saanut valinta on omasta mielestänikin hyvin kyseenalainen, kun elokuvan visuaalinen anti on niin suuresti tietokonevelhojen taidoista kiinni. Katsoin elokuvan 3D-version, koska olin kuullut kehuja siitä. Myönnettävä on, että toisin kuin aiemmissa kokemuksissa, nyt kolmiulotteisuus ei niin pahasti häirinnyt. Tämän kummempaa suitsutusta ei minulta kuitenkaan tipu. Mieluummin olisin edelleen katsonut elokuvan kaksiulotteisena.

Mitä Oscareihin tulee, elokuvan miespääosassa nähtävä Suraj Sharman jäi ilman ehdokkuutta. Näyttelijän yhden miehen show ilman vastanäyttelijöitä on hatunnoston arvoinen.

12 vuoden takainen Lahden hiihtoskandali on puhuttanut loputtomiin asti jo reilun vuosikymmenen ajan. Ensin kärähtänyt Jari Isometsä teki miljoonan markan sopimuksen ottaa syyt harteilleen, kunnes antidopingtoimikunta päätti testata koko joukkueen, jolloin yhteensä kuusi hiihtäjää kärähti dopingista, mukaanlukien suurimmat sankarit Mika Myllylä ja Harri Kirvesniemi. Dopinginkäytön laajuus nousi suuren yleisön tietoisuuteen, joskin lisäpaljastuksia sen järjestelmällisyydestä on tihkunut vasta myöhemmin. Asia aukeaa viimeistään Arto Halosen aiheeseen sukeltavan dokumentin kautta, jos sen siis suostuu katsomaan. Yle TV2:n järjestämässä huippu-urheiluillassa urheiluvaikuttajat haukkuivat dokumenttia ja vähättelivät sen esittämiä väitteitä läpi keskusteluohjelman. Kun toimittaja lopulta kysyi, moniko elokuvan on oikeastaan nähnyt, ei käsiä noussut.

Halonen kaivaa esiin rutkasti tutkimusaineistoja ja todistajanlausuntoja, mutta ilmassa on paikoin pientä mässäilyn makua, kun ohjaajan epäonnistuneita lausuntojenhakumatkoja korostetaan yhä uudestaan ja keinoa käytetään tumman varjon vierittämiseksi asianomaisten ihmisten ylle. Toisaalta koko doping-jupakassa on kyse avoimuuden vastakohdasta, eli ratkaisu on perusteltu. Kun valmentajat, lajiliitot ja heidän nimekkäät johtajansa ovat suoraan yhteydessä suuriin rahoihin ja korkeisiin virkoihin, joita entisille urheilijoillekin sataa ropisee, on paikallaan esittää kysymys, kuinka korkealta touhua lopulta johdetaan ja ketkä kuuluvat siihen sisäpiiriin, joka itseään kaikin keinoin suojelee.

Juttu ei jää kansalliselle tasolle, vaan yhteyksiä vedetään myös Norjaan, jossa urheilulääkäri kertoo potilaittensa uhrin roolista, joka on johtanut jopa itsemurhaan, ja Italiaan, johon suomalainen valmentaja on väitetysti kehittänyt tehokkaan doping-ohjelman ja maajoukkueesta potkittiin pois, jos ajatus suorituksen parantamisesta keinotekoisesti ei miellyttänyt. Yhteistä epäilyttäville haastatelluille on se, että kun dopingista tulee puhe, ääni muuttuu kellossa ja tulee äkkiä kiire. Suunsa poliisikuulusteluissa puhtaaksi puhuvan Kari-Pekka Kyrön ohella vain vanha tammi Juha Mieto seisoo jykevästi paikallaan. Hänen aikoinaan dopingiin alettiinkin vasta puuttua. Jos erinäisten aineiden käyttäminen tuolloin oli sallittua, on asian kritisoiminen kyseenalaista.

Urheilu on laajamittaista, sponsorirahoitteista viihdettä, joka tunkeutuu liike-elämän moniin kolkkiin. Näin ollen raha määrää. Myös urheilijat ottavat terveysriskejä erityisesti suuremman palkkapussin ja muiden etuuksien toivossa. Puhdas urheilu, tai puhtaana urheilijana menestyminen on pitkälti myytti, joten olisi syytä harkita, kannattaisiko doping-testauksesta luopua kokonaan, kun se niin elimellisesti asiaan tuntuu kuuluvan (ilman menestystä rahoittajat perääntyvät) ja taistelu puhtaan urheilun puolesta vaikuttaa toivottomalta. Dopingin käyttäjät ovat lähes poikkeuksetta testaajia askeleen edellä.

Steven Spielbergin vuosituhannen alun tuotteliaaseen putkeen kuuluu leppoisa veijarikomedia, jossa ohjaaja on tietyssä mielessä omimmillaan. Leikittelyn kautta mestarihuijariksi päätyvän Frank Abagnale nuoremman voi nimittäin nähdä jonkinlaisena ohjaajan alter egona.

Lippalakkiin ja pyöreäsankaisiin silmälaseihin pukeutuva suuruus on alansa guru, joka on onnistunut taiteilemaan itsensä tappajahain hampaista ruoskan ja hatun kautta aina vakavampiin henkilökohtaisiin juutalaiskuvauksiin. Vaikka Spielbergin taitoa on vaikea kiistää, eri genreissä hyppiminen luonnistuu epäilyttävän hyvin, vähintään yhtä mainiosti kuin Catch Me:n päähenkilöltä hyppiminen pilotin, lääkärin ja juristin roolien välillä. Mutta, kuten Indiana Jonesin onneton paluu vuosikymmenten tauon jälkeen osoittaa, jossain vaiheessa näppäryydestään voi jäädä kiinni, varsinkin jos erehtyy solmimaan liiton hyvinkin epävarman oloiseen partneriin, joka seuraavassa käänteessä myy sielunsa Disneylle…

Leonardo DiCaprio ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta tähän rooliin hän sopii. Ainoaksi ongelmaksi muodostuu miehen babyface-lookki, nimittäin todellisuudessa Frank Abagnale Jr, jonka elämään elokuva pohjautuu, onnistui huijauksissaan juuri siksi, että näytti selvästi ikäistään vanhemmalta.

Huijarin vanhemmat muodostavat mielenkiintoisen parivaljakon. Isänä nähtävän Christopher Walkenin suoritus on ilmeisesti käsikirjoituksellisista syistä hieman vaihteleva. Osa hänen kohtauksistaan on loistavia, osassa hieman takellellaan. Hahmon poikaansa muodostama isä-poika -suhde luo elokuvaan ihan oman tasonsa, joka kehittyy pidemmälle vasta suhteessa Tom Hanksin hahmoon, josta tulee Frankille ikään kuin toinen isä. Oikeasta isästäkin olisi voinut puristaa enemmän irti.

Elokuvan kissa ja hiiri -leikki viihdyttää ja vaikka joissain pätkissä on hieman irtonaisia, sketsihenkisiä aineksia, punainen lanka pysyy ohjaajan käsissä. Spielbergin hovisäveltäjä John Williams tekee soundtrackilla jokseenkin poikkeuksellisen hyppäyksen jazz-musiikin puolelle. Irroittelu luo elokuvaan omaleimaisen tunnelman herran tunnetumman orkesteripauhun sijaan.

Tätä tekstiä ei voi päättää mainitsematta suloista Amy Adamsia, joka saa puhallettua täysin over-the-top -rooliinsa sen verran herkkyyttä, että hahmosta ja hänen koko perheestään henkivän mahdottoman naiiviuden voi niellä.

Tulevaisuuden Mega City 1 asuttaa 800 miljoonaa ihmistä ankeissa oloissa, joissa rikollisuus rehottaa. Ainoa toivo paremmasta on oikeuslaitoksen fast food -versio, jossa hälytyksiin vastaavat Tuomarit tekevät johtopäätöksensä ja jakavat tuomionsa sekunneissa. Hollywood tarttui sarjakuvaklassikkoon ensimmäisen kerran 1990-luvulla, kun Dreddin kypärän puki päälleen Sylvester Stallone. Elokuvasta ei jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Viime vuonna oli uuden yrityksen aika.

Elokuva hämmästyttää. Se on ehtaa K18-tavaraa, se ei jää turhia keplottelemaan dialogissa tai moraalikysymyksissä. Liiemmin ei pysähdytä miettimään hahmojen tai tarinan kehityskaaria. Siihen rahkeet eivät riittäisi ja tämä on tiedostettu. Niinpä pöytään on katettu oppikirjamainen action-menu. Jälkiruoaksi on telepatiaa ja huumehia, jotka nivoutuvat nättiin pakettiin. Kun aterian salaatit, keitot ja kahvit on sivuutettu, yhteen lisukkeeseen on mahdollista panostaa tavallista monipuolisemmin. Keskittyminen olennaiseen auttaa ja toiminta jyllää eteenpäin voimalla ja vauhdilla.

Karl Urbanin esittämä Dredd on äärimmäisen jykevä äijähahmo. Ainoa sarjakuvalle uskollinen seikka on, ettei hän riisu kypäräänsä missään vaiheessa. Se, että Hollywoodin seulasta pusketaan läpi elokuva, jonka nimihenkilön kasvoista nähdään pelkät alaspäin osoittavat suupielet, on jo yksin saavutus. Perusteltua se on siksi, että hahmo on suunnilleen yhtä inhimillinen kuin alkuperäinen Terminator (aluksi Schwarzeneggeria harkittiinkin nimirooliin). Muutenkin elokuvan tunnelma tuo vahvasti mieleen 1980-luvun synkän toimintaelokuvan kultakauden. Tyylitelty kuvaus, överiksi vedetty värimäärittely ja huumehidastusten ylimaalliset soundit tuovat oman lisänsä soppaan. Welcome to the jungle.