Author Archives

by

Last Stand, The (2013) **½

Itävallan tammi, monissa liemissä ja viimeiset kymmenen vuotta Kalifornian politiikassa keitetty toimintaikoni Arnold Schwarzenegger palaa valkokankaille eteläkorealaisen Jee-woon Kimin elokuvassa The Last Stand. Visuaalisesti nykyaikaisessa, hengeltään wanhojen hyvien aikojen mäiskettä pulppuilevassa popcorn-pläjäyksessä pahamaineinen huumekartellipomo tekee virheen valitessaan pakoreittinsä kohti Meksikoa kulkemaan Sommertonin kylän läpi. Herttaisen pikkukylän sheriffi sattuu olemaan tehtäväänsä ylipätevä Ray Owens (Iso-Arska), joka ei katso kotinsa rauhaa rikkovia tunkeilijoita hyvällä.

Peter Stormare tekee vakiopahisroolinsa, Johnny Knoxville nähdään aseisiin hullaantuneena sekopäänä ja piipahtaapa ruudulla iki-ihana Harry Dean Stantonkin. Näyttelijöiden osalta paketti pysyisi hyvin kasassa, ellei Forest Whitaker sortuisi pahaan ylinäyttelemiseen huumepomon jäljitysoperaatiota johtavana FBI:n agenttina. Hahmon kärsivällisyys tuntuu lähenevän nollaa sellaisella vauhdilla, että epäuskottavuus häiritsee jopa näin yksinkertaisessa ja harmittomassa kontekstissa. Schwarzenegger jatkaa pääosassa siitä, mihin jäi ennen Hollywood-taukoaan – elokuva on hänen osaltaan varmaa tavaraa. Pakollisia ikävitsejä on käytetty maltillisesti ja one-liner -repertuaaria on päivitetty: Arnold ei enää puhu paluustaan, vaan toteaa syvällisemmin esimerkiksi meksikolaiselle vastustajalleen ”You make us immigrants look bad”.

Paluu on joka tapauksessa tosiasia ja elokuva heppoisuudestaan huolimatta sujuvampaa seurattavaa kuin useimmat nykyiset äksönviritelmät, kuten esimerkiksi Tom Cruisen tähdittämä Jack Reacher. Dreddin tavoin se ymmärtää rajansa eikä yritä tavoitella taivaita. Siksi tilaa jää jopa ruohonjuuritason hauskoihin pieniin havaintoihin: jenkkivankiloiden oranssit haalarit muistuttavat erehdyttävästi hollantilaisia maajoukkueasuja.

by

X-Files, The (1998) ****

X-Files on varhaisnuoruuteni suosikkisarja, johon tutustumiseni alkoi tämän elokuvan katsomisella Suomen ensi-iltanäytöksessä heinäkuussa 1998. Lukioaikoina tein sarjalle omat nettisivut, luettelin kausien jaksojärjestyksiä ulkomuistista ja yhteisen fanituksen myötä tutustuin joihinkin ihmisiin, joihin tänäkin päivänä pidän aktiivisesti yhteyttä. Elämäni olisi erilainen ilman tätä tv-sarjaa. Melkein 10 vuoden tauon jälkeen päätin ryhtyä katsomaan sitä alusta pari kuukautta sitten. Sarjan puolivälin tähtihetki on tämä teatterilevitykseen tehty elokuva.

Kun FBI:n selittämättömiä tapauksia ratkoneen agenttikaksikko Fox Mulderin ja Dana Scullyn tie päätettiin viedä valkokankaalle, sarjaa oli tehty neljä kautta. Elokuva ajoitettiin tapahtumaan kausien 5 ja 6 väliin, jolloin tapahtumien johdattamiseen kohti elokuvan alkuasetelmaa jäi 20 jaksoa aikaa. Sarjan taustalla muhivaa mytologiaa Yhdysvaltain hallituksen sisällä toimivasta koskemattomasta eliittiryhmästä, Syndikaatista, joka taistelee väistämättä edessä olevaa muukalaiskolonisaatiota vastaan, oli rakennettu vuosien varrella pitkään ja monimutkaisesti, mutta erilaiset juonihaarat olivat vielä kutakuinkin käsissä.

Elokuva edustaa monessa mielessä suurta kliimaksia. Se on x-fiilin märkä uni. Sarjassa oli viitattu Roswellin tapahtumiin 1947 ja salaperäisen mustan öljyn perässä oli matkustettu Hong Kongiin, mutta elokuvan ensimmäiset kuvat tapahtuvat 35 000 vuotta eaa. ja lopussa tulevaisuutta vastaan taistellaan etelämantereella. Sarjaan verrattuna kaikki tuntuu suuremmalta ja fiinimmältä. Elokuvaan on palkattu mahdollisuuksien salliessa muutamia elokuvanäyttelijöitä, joita ei sarjassa myöhemmin nähdä, mutta roolit eivät onneksi ole kovin tärkeitä jatkumon kannalta.

Suuremmasta budjetista huolimatta päällimmäiseksi ei jää vain tunne siitä, että nyt on millä mällätä, vaan tuotantoryhmä lunastaa myös taiteellisesti valkokankaan vaatimukset. Sarjan kärkiohjaajiin kuuluva Rob Bowman tekee hienoa työtä ja sarjassakin intensiivisiä tunnelmia tarjoileva säveltäjä Mark Snow ylittää itsensä. Kamera-ajoihin, viimeisteltyihin kompositioihin ja muihin visuaalisiin yksityiskohtiin on käytetty aikaa. 4:3-laatikkoon tottuneelle myös CinemaScope-kuvasuhde tekee ihmeitä. The X-Files toimii erinomaisena esimerkkinä viihdyttävästä tieteiselokuvasta, joka kuitenkin vaatii katsojaltaan pientä ajatustyötä.

Elokuva on käänteentekevä valitettavasti myös sarjan laadun suhteen. Neljännellä ja viidennellä kaudella sarja oli parhaimmillaan, mutta viidennen kauden jälkeen tuotanto muutti synkästä Vancouverista valoisaan Los Angelesiin. Taso alkoi laskea ja tekijöiden into laantua. Elokuvaan onkin jotenkin tiivistynyt suuri osa sarjan potentiaalista ja hienoudesta. Mytologiasta päävastuussa olleen sarjan luojan Chris Carterin käsikirjoitus onnistuu kunnioitettavalla tavalla jatkamaan sarjan tarinaa ja toimimaan myös melko mainiona itsenäisenä teoksena sarjaa tuntemattomille. Uskon myös, etten ole ainoa, jolle nimenomaan elokuva toimi porttina sarjan maailmaan.

by

Jagten (2012) ****½

Dogme 95 -liikkeen perustajajäsen Thomas Vintenberg on kulkenut pitkän matkan Festenistä vuonna 2010 juhlittuun Submarinoon ja nyt uuteen tulokkaaseen Jagteniin. Elokuvat noudattelevat kuitenkin uskollisesti Vintenbergin bravuuriaihetta: joukossa tyhmyys tiivistyy. Nyt asetelman raadollisuus saa uudet siivet selkäänsä, kun Mads Mikkelsenin vereslihalla tulkitsema Lucas joutuu pienen kyläyhteisön vainoamaksi. Kaikki saa alkunsa pikkutytön hölmöstä puheesta, joka saavuttaa äkkiä radikaalit mittasuhteet: kun syytös on alhaisin mahdollinen eikä pikkutytön sanaa käy kieltäminen, silmittömälle vihanlietsonnalle ei ole rajoja.

Taitavasti vaikean aiheen ympärillä pyörivä elokuva on ahdistava, mutta aluksi tuntuu siltä, että Vinterberg päästää katsojan helpolla: pienillä kuvilla hän näyttää, mistä pikkutytön väärinkäsitys johtuu ja kuinka päähenkilö todella on syytön vailla epäilyksen häivää. Aivan minimaalisilla muutoksilla kokonaisuuden painopistettä olisi voinut muuttaa niin, että katsoja joutuisi arvuuttelemaan kenen tahansa kyläläisen tavoin, uskoako tyttöä vai puolustaako syytettyä. Tämä olisi tietyssä mielessä saattanut olla ahdistavampaa, mutta myös etäännyttävää. Vinterbergin ratkaisu on perusteltu, sillä katsojan asettuessa vankasti heikon ja hyvän puolelle, mielenkiintoinen vastakkainasettelu on valmis: katsoja kokee kyläyhteisön varsinaisena hirviönä, ihan samalla tavalla kuin kyläyhteisö päähenkilön.

Yhä tukalammaksi käyvä tilanne perkaa kouriintuntuvasti ihmisluonnon nurjia puolia. Lars von Trierin tasoiseen masennusnegaatioon ei kuitenkaan ihan hartioita myöten vajota, sillä tavattoman hyvällä tyylitajulla mukaan on annosteltu myös ripaus kirpeää huumoria.

Mikkelsenin nappisuorituksen ohella myös monet muut näyttelijät tekevät ensiluokkaista työtä, erityisesti pikkutytön roolin vetävä Annika Wedderkopp ja tämän isää, Lucasin parasta ystävää esittävä Thomas Bo Larsen. Kun poliisi vie Lucasin pois, elokuva osoittaa kiinnittyvänsä vahvemmin miljööseen kuin päähenkilöönsä, niinpä näkökulma vaihtuu Lucasin omaan poikaan (Lasse Fogelstrøm). Äitinsä luona asuva poika joutuu kylään saavuttuaan katselemaan kyynelsilmin vanhoja tuttujaan – isäänsä herkeämättä, itsepintaisesti puolustaen.

by

Jack Reacher (2012) **

Tom Cruise näytteli Hitlerin salamurhaa yrittänyttä miestä Christopher McQuarrien elokuvassa Valkyrie. Sama kaksikko on asialla nykyaikaan sijoittuvassa suoraviivaisessa toimintajännärissä, jossa tarkk’ampujana kunnostautunut sotaveteraani lavastetaan syylliseksi neljän ihmisen lahtaamiseen. Taustalla on kaupalliset intressit ja tapausta tutkivat enemmän vaateliikkeissä kuin poliisikoulussa viihtynyt komisario sekä syyttäjä-isäänsä vastaan kapinoiva puolustusasianajaja. Kummallakaan ei ole hajua todellisista tapahtumista, kunnes Cruisen näköinen yli-ihminen nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle.

Elokuvan suurin pyrkimys on olla cool. Tässä onnistuu vain mies, joka ei sitä yritä, eli vanha konkari Robert Duvall. Hän heittää pienen, näppärän sivuroolin ampumaradan grand old manina, joka lähtee Reacherin avuksi tiukan paikan tullen. Tomppa on Tomppa, jonka dialogi koostuu sarjasta one-linereita. Samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan elokuvan päähenkilö on paljon esikuvaansa kevyempi, siististi pukeutunut ja poikamaisesti virnuileva. Werner Herzogin esittämä vastavoima on lähinnä huvittava, Bond-pahiksen kaltainen stereotyyppi.

Itseironiaa kaipaava elokuva näyttää vilauksen huumorintajusta pieneen kylpyhuoneeseen sijoitetussa ahtaan paikan actionissa, mutta muuten toiminta on tylsää ja mitäänsanomatonta. Lopussa tekee mieli jo lyödä kättä otsaan, kun jokseenkin tehokkaaksi rakennettu nimihahmo – joka on kertaalleen valistanut katsojaa ajattelun tärkeydestä – kokee ilmeisesti äkillisen mielenhäiriön ja pudottaa aseensa voidakseen heittäytyä tasavertaiseen nyrkkitappeluun jo päihitetyn vastustajansa kanssa.

Visuaalisesti elokuva tarjoilee paikoitellen näkemisen arvoisia kuvia. Viattomien ihmisten arkinen seuraaminen kivääritähtäimen läpi on hyytävä alku. Leffa kulkee sujuvasti, eikä hyydy kesken matkan. Sillä ei vaan ole mitään kovin kummoista annettavaa.

by

Jesteś Bogiem (2012) ***½

Viime vuonna Eurooppalaisen elokuvan viikoilla kävin katsomassa belgialaisen Rundskopin. Tällä kertaa kohdalle osui elokuva, joka avaa puolalaisen hiphop-yhtyeen lyhyttä ja ankeaa, mutta intohimoista elinkaarta.

Taiteilijanimellä Magik tunnettu Kaliber 44:n keulahahmo jätti bändinsä ja lyöttäytyi yhteen kahden tulokkaan kanssa perustaakseen uuden bändin. Vuosituhannen vaihteessa kolmikon Paktofonika nousi maansa vaikutusvaltaisimmaksi hiphop-ryhmäksi rohkeine teksteineen. Tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa bändin vaiheista on odotettu pitkään ja lopputulos palkittiin kotimaassaan moninkertaisesti.

Elokuva käsittelee ystävyyttä, ahneutta ja uskollisuutta unelmilleen. Pohjalla on melko tyypillinen tarina ja buddy-kuvaus, mutta elokuvan mustavalkoista lähenevä, minimoitu saturaatio ja konstailematon, lähdemateriaalilleen uskollinen esillepano ovat oivallisia ratkaisuja. Itäeurooppalainen 90-luvun arki välittyy uskottavasti ja autenttisuutta korostaa jopa se yksityiskohta, että Magikia esittävä Marcin Kowalczyk pukeutuu tämän omiin, aitoihin vaatteisiin. Pääkolmikon kemiat pelaavat hyvin ja etenkin Kowalczyk tekee vakuuttavaa työtä. Myös musiikki on luonnollisesti tärkeässä roolissa, mutta näytöksessä esitetyssä kopiossa englanniksi käännetyt lyriikat eivät kykene välittämään alkuperäisten kappaleiden sanomaa, niinpä tämän elementin hienous jäi kohdallani tavoittamatta.

Elokuvan heikompia lenkkejä ovat Magikin tyttöystävä, jonka kohdalla sorrutaan jokseenkin epäuskottaviin käänteisiin ja hahmo unohdetaan lopussa, sekä nuorten muusikoiden itsestäänselvä vastavoima eli raadollinen musiikkiteollisuus: ensimmäinen tuottajakandidaatti on paperinohut pahis. Bändin pelastava seuraava agentti on onneksi monisyisempi, sympaattinen isähahmo, joka tarkoittaa hyvää, mutta tuntuu osuvasti siltä, kuin jokin kosminen voima olisi tuominnut hänet kantamaan epäonnistujan viittaa.

by

Lawrence of Arabia (1962) ****½

Kwai-joen sillalta hyppäsin vielä toisenkin kerran David Leanin matkaan, yhä avarampiin kuviin ja sinisempiin silmiin. Lawrence of Arabia on elokuvahistorian suurimpia klassikoita, painon ollessa sanalla ”suuri”. Siitä kertoo kaikki: majesteettiset puitteet niin valtavien henkilömäärien kuin henkeäsalpaavien dyynimaisemien suhteen, eikä vähiten elokuvan vaatimaton kolmen ja puolin tunnin kesto. Merkkiteos edustaa kaiken kaikkiaan äärimmäisen perusteellista selvitystä sanalle ”eeppinen”.

Tositapahtumiin perustuva elokuva käsittelee luutnantti T.E. Lawrencen työtä ensimmäisessä maailmansodassa arabiheimojen välisten sotkujen sovittelijana. Lawrence järjestää heidät hyökkäykseen yhdessä rintamassa turkkilaisia vastaan. Hän osoittaa täydellistä uhrautuvaisuutta tavoitteidensa saavuttamiseksi ja suhtautuu tehtäviinsä sellaisella antaumuksella, että sodan vaikutus tällaisen ihmisen identiteettiin on väistämätön seuraus. Lawrencen luonteen vähittäistä muutosta omaperäisestä luutnantista ylistetyksi johtajaksi kaikkine sisäisine ristiriitoineen on kiehtovaa seurata, kun hahmon kanssa kuljetaan eettisistä dilemmoista sadomasokistisiin pohdiskeluihin. Samaan prosessiin osallistuvat katsojan kanssa brittiarmeijan ja eri arabiheimojen johtohahmot. Lopulta tähän sekalaiseen seurueeseen liittyy myös yhdysvaltalainen lehtikuvaaja, joka yrittää vangita tuon sankarin ytimen filmille, lukijoilleen.

Vaikka spektaakkeli on jo yksin teknisenä saavutuksena kunnioitusta herättävä ja johtaa helposti haikaileviin ajatuksiin kultaisesta aikakaudesta ennen erikoistehosteita, on siinä oltava muutakin, jotta kokemus olisi elokuvana mielekäs. Siksi todella vahva päähenkilö on luonteva valinta johdattamaan katsojan dyynien keskelle seikkailun syvimpään ytimeen. T.E. Lawrencen rooliin rohkeasti valittu, silloin vielä tuntematon Peter O’Toole ottaa yksin elokuvan järkyttävän painolastin harteilleen. Hän kantaa sitä mukanaan urhoollisesti läpi elokuvan, yhtä lailla kuin erämaahan jääneen poloisen miehen, jonka kaikki muut olisivat hyljänneet. Niin kunnianhimoinen ja itsekeskeinen kuin Lawrence onkin, hänen periaatteensa on, että kaveria ei jätetä. Elokuvan ihmisoikeussanoma on vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Jos olen fiksuista tieteiselokuvista valittanut, ettei sellaisia tehdä enää, niin vielä vähemmän tällaisia. Mitkään erikoistehosteet eivät saa aikaan sitä autenttista valtavuutta, jonka Lawrence of Arabia tavoittaa, eikä nykyisistä ison budjetin pläjäyksistä liioin löydy tarkkanäköisyyttä keskittyä pieniin yksityiskohtiin, joissa nerokkuus itää. Leikkaus tulitikun puhalluksesta aavikon polttavaan aurinkoon on samalla viivalla 2001:n klassisen luu-avaruusalus -hypyn kanssa.

by

Bridge on the River Kwai, The (1957) ****

David Leanin voi nyt pyyhkiä pois niiden nimekkäiden ohjaajien listalta, joilta en ole nähnyt yhtään elokuvaa. Suureellisista eepoksistaan tunnettu maestro toteutti vuonna 1957 tämän elokuvan melko uskollisesti lähes samannimisen Pierre Boullen romaanin pohjalta. Sri Lankassa kuvattu elokuva on kirjan tavoin täyttä fiktiota, mutta lainaa asetelman ja todellisia henkilöitä vuosien 1942-43 Burman rautatien rakennusurakasta.

Ylpeys, sankarimyytti, laki, järjestys ja maine. Siinä tämän elokuvan merkittävimpiä rakennuspalikoita, joista vahvojen persoonien myllerryksessä kehkeytyvä kaaos voidaan lopulta kuitata vain repliikillä ”Madness, madness!” Alec Guinnessin huikealla tarkkanäköisyydellä piirtämä jäyhä, taipumaton brittieversti Nicholson saa yllättävän tomeran vastaparin Sessue Hayakawan tulkitsemasta itsepäisestä eversti Saitosta, joka johtaa tyrannin elkein japanilaista työleiriä, johon antautunut brittirykmentti marssitetaan sillanrakennuspuuhiin. Elokuvan alkupuolisko kuluu kaksikon välistä herkullista mittelöä seuratessa.

Amerikkalaisnäyttelijä William Holden edustaa näiden napojen vastavoimaa, rentoa selviytyjää nimeltä Shears, joka neuvokkuudellaan pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmisten intressit menevät iloisesti ristiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicholson päättää alkaa rakentaa siltaa toden teolla vain osoittaakseen englantilaisen tehokkuuden. Hänen asiaa ajavat monologinsa on loistavasti kirjoitettu.

Visuaalisesti vanha kunnon CinemaScope on luonnollisesti upeaa katsottavaa, vaikka paljon käytetty day for night -tyyli auringon jättämin varjoin vähän silmään pistääkin. Kamera liikkuu paljon, mutta kompositiot on kautta linjan huolellisesti sommiteltuja. Shearsin lyhyt visiitti paratiisimaisessa merenrantasairaalassa luo hienosti kontrastia kokonaisuuteen ja tekee väistämättömän paluun vankileirille katsojallekin asiaankuuluvan vastenmieliseksi.

Elokuvan konkreettiset yhtymäkohdat historialliseen esikuvaan eli Burman rautatien rakennukseen jäävät etäisiksi. Nicholsonin tosielämän vastine, eversti Philip Toosey nimenomaan sabotoi sillanrakennusta ja puolusti rivimiehiään loppuun asti, siinä missä Nicholson peräänkuuluttaa upseerien erivapautta Genevan sopimukseen vedoten ja pakottaa sairastuvalta miehiään töihin. Vankileireillä oli myös todellisuudessa paljon tukalammat olot. Kuuluisa vihellysteema tavallaan vain korostaa elokuvan naiivimpaa näkemystä.

Tätä eroavaisuutta ei pitäisi kuitenkaan nostaa ylitse muun, sillä miljöö on epäoleellinen. Elokuvaa voisi nimittäin verrata Tarantinon Inglorious Basterdsiin sillä erotuksella, että Tarantino pistää historiaa uusiksi vain piruuttaan, siinä missä Leanilla tarkoitus pyhittää keinot. Vankileiripohja toimii ihmisluonnon, tässä tapauksessa sitkeyden ja kunnian kaltaisten arvojen käsittelyn tutkimuskenttänä, eikä elokuvan ydintä tarvitsisi ratkaisevasti muuttaa, vaikka tapahtumapaikkaa ja olosuhteita vaihdettaisiin tyystin. Näin ollen piittaamattomuus historiasta on Tarantinolle itsetarkoitus, Leanin kohdalla enemmänkin sivuhuomautus.

by

4 luni, 3 saptamâni si 2 zile (2007) ****

Romanialais-belgialaisena yhteistuotantona tehty 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää sukeltaa 1980-luvun Ceausescun kommunistiseen Romaniaan hyvin autenttisella, melkein dokumentaristisella otteella. Hektisen alun jälkeen käy ilmi, että opiskelija-asuntolassa huoneen jakavat tytöt ovat vaikean tilanteen äärellä: Gabita (Laura Vasiliu) on tullut raskaaksi. Hän on avuton ja surkea, mutta tomera kämppis Otilia (Anamaria Marinca) on luvannut auttaa. Otilian terävää askellusta seurataankin läpi elokuvan.

Lapsen pitäminen ei ole Gabitalle mahdollista, mutta 1966 voimaan tulleen lain nojalla abortti on ankarasti rangaistava rikos, niinpä se on tehtävä laittomasti. Toimenpide on luonnollisesti vaarallinen ja riskialtis, eivätkä poloiset tytöt aivan ymmärrä, mihin ovat ryhtymässä, varsinkaan onneton Gabita, joka yrittää asioita kaunistelemalla auttaa tilannettaan. Valheiden kierre kuitenkin paljastuu nopeasti, eikä johda mihinkään hyvään. Tapahtumia taltioiva kamera pysyy hanekemaisesti paljon paikallaan – yhtä järkähtämättä kuin mies, jolle vaikea tehtävä uskotaan.

Elokuva pysähtyy hetkiin ja elää niistä. Miljöö kuvataan vahvasti ja elävä elämä näkyy pienissä havainnoissa: tarkovskilaisesti on aikaa pysähtyä, kun juoksenteleva poika kompastuu jalkoihinsa ja kaatuu ennen kuin Otilia marssii paikalle ja kamera jatkaa hänen seuraamistaan. Pinnassa on paljon tukahdutettuja tunteita – vastenmielisyys, ahdistus ja byrokratian painostavuus, jotka liittyvät laajemminkin kuvattuun aikakauteen. Kaiken yllä leijaileva kommunistinen järjestelmällisyys konkretisoituu dialogin ohella hotellien tiukoissa sääntökäytännöissä.

Ohjaaja Cristian Mungiu keskittyy hyvin tarkasti valitsemiinsa henkilöihin, jopa siinä määrin, että syntymäpäiväjuhlilla suuren pöydän ääressä ylimääräisiä ihmisiä ei yksinkertaisesti näytetä. Kyseinen kohtaus on niin katsojalle kuin päähenkilöllekin pitkä ja tukala, eikä siinä muuta halua kuin päästä pois. Silti lörpöttelevä dialogikin on merkityksellistä ja taustoittaa sitä todellisuutta, jossa elokuva tapahtuu.

Synkkä ja traaginen tarina ei jätä toivolle liiemmin sijaa. Elokuva ajoittuu tarkalleen ottaen vuoteen 1987. Kaksi vuotta myöhemmin Ceaucescu sai surmansa kansannousussa, mutta tyrannian päättymisestä ei ole vielä pienintäkään lupausta ilmassa. Se ei silti ole pahinta, ohjaaja tuntuu huomauttavan. Pahinta on se, jos ystävään ei voi luottaa.

by

Dead Zone, The (1983) **

Stephen Kingin romaania uskollisesti kuvittava teos on David Cronenbergin tuotantoa heikommasta päästä. Koomasta heräävä mies huomaa saaneensa kyvyn nähdä väläyksiä kohtaamiensa ihmisten tulevaisuudesta tai menneisyydestä vain kättä puristamalla. Kiinnostavasta lähtöasetelmasta ei revitä hirveästi irti, vaan juttua pyöritellään tavanomaisissa ympyröissä. Tarina ja sen jokseenkin oudot käänteet eivät ole kuitenkaan syy epäonnistumiseen, vaan ongelma piilee enemmän epäuskottavissa hahmoissa, joita elokuva suorastaan viljelee. Asperger-tapaukseksi esiteltävä poika avautuu päähenkilölle hetkessä, hänen isänsä heiluu empaattisen ymmärtäväisen ja tunteettoman pahiksen välillä kuin tuuliviiri, eikä tärkeämpien hahmojenkaan toiminta tunnu seuraavan minkäänlaista logiikkaa.

Pääparin välillä ei ole kemiaa, jota elokuva ehdottomasti vaatisi, sillä tuon suhteen varaan niin paljon rakennetaan. Yleensä sivuosissa viihtyvälle Christopher Walkenille ajatuksiinsa unohtuvan tyhjäkatseisen selvänäkijän Johnny Smithin rooli sopii hyvin ja parhaimmillaan hän on mainio, mutta kohtauksesta toiseen heittelevät tunnetilat tekevät työstä vaikeaa. Vaikka ailahtelevaisuus on kovia kokeneelle hahmolle ymmärrettävää, muutokset haiskahtavat ikävästi käsikirjoitetuilta. Pienemmissä sivuosissa on sitten kokonaisuutta tasapainottavia luonteviakin hahmoja mukana: Smithin pojastaan huolehtiva isä, Tom Skerritin esittämä kylän sheriffi ja Martin Sheenin eheästi ylivedetty senaattoripyrkyri.

Visuaalisesti elokuvalla on enemmän tarjottavaa. Kamera liikkuu paljon – enimmäkseen perustellusti – ja tulevaisuusnäkyjen sekoittuminen nykyhetkeen on taitavasti toteutettu. Cronenbergin varhaisempia elokuvia, mm. Videodromea ja Scannersia en ole vielä nähnyt, mutta tähän verrattuna on kuitenkin hurjaa, kuinka suuren harppauksen eteenpäin ohjaaja ottaa vain kolme vuotta myöhemmin valmistuneessa The Flyssa.

by

Itsekritiikkiä

Kritisoin tässä blogissa näkemiäni elokuvia, mutta millä eväillä? Hyvä kysymys, varsinkin jos ajattelee elokuvia, joita en ole nähnyt. Niitä on nimittäin jonkin verran. Itsekritiikin nimissä tässä vaatimaton listaus muutamista elokuvaohjaajista, joilta en ole toistaiseksi nähnyt yhtään elokuvaa. Käsittääkseni harva kaltaiseni pystyy tuottamaan itselleen häpeää näin nimekkäällä listalla:

D. W. Griffith, Jean-Luc Godard, Luis Buñuel, Carl Dreyer, Robert Bresson, F. W. Murnau, Michelangelo Antonioni, François Truffaut, Roberto Rossellini, Akira Kurosawa, Luchino Visconti, John Cassavetes, Rainer Werner Fassbinder, Dziga Vertov, Jacques Tati, David Lean, Frank Capra ja Pier Paolo Pasolini, noin muutamia mainitakseni.

Tai no, lisätään vielä sokeriksi pohjalle Orson Welles.