Antiikin Kreikan merkittävimpiin filosofeihin lukeutuvalla Platonilla oli tapana purkaa ajatuksiaan pergamentille kaunokirjallisessa muodossa. Hänen teksteissään esiintyy usein kaksi väittelijää – toisena hahmona pääosin oma opettaja Sokrates – jotka keskustelevat käsiteltävästä aiheesta. Näin syntyvä dialogi on kiehtova ja hedelmällinen, tarinallinen tapa lähestyä tietoteoreettista kirjallisuutta. Dialogin voimaan on mieltynyt myös Richard Linklater. Hän tosin tekee elokuvia.

Before Sunrise on elokuva, jossa kaksi ihmistä löytää toisensa. Se on elokuva nuoruudesta ja naiiviudesta, romantiikasta ja lemmestä, pienistä hetkistä, jotka muodostavat yhden isomman: kokonaisen yön, jonka junassa kohdanneet tyttö ja poika viettävät Wienissä. Yön edetessä aika alkaa enenevässä määrin muistuttaa olemassaolostaan, auringonnousu lähestyy vääjäämättä ja samalla tietoisuus siitä, että sen jälkeen kaikki yhdessä koettu on kaunis muisto vain.

Elokuva on vangittua aikaa, kuten Andrei Tarkovski sanoo, niinpä tämä kaikki kuulostaa ihanteelliselta sapluunalta elokuvalle. Mutta sitten päälle lätkäistään dialogi. Ja sitä riittää. Koko elokuva täyttyy puheesta, keskustelusta, kahdenkeskisistä kirjallisista havainnoista. Kaikki verbalisoidaan. Se on elokuvalle rohkeaa, vaikkakin Linklaterille tyypillistä. Pisimmälle hän vie saman Waking Life -elokuvassaan, joka kokonaisuudessaan rakentuu erilaisten ihmisten dialogien varaan. Mutta verbaliikka sinällään ei ole elokuvallista, sopiiko se siis elokuvaan?

Tähän elokuvaan sopii – erinomaisesti. Before Sunrise tuntuukin huomauttavan ja todistavan, kuinka pieni osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta lopulta rakentuu puheen varaan. Vaikka elokuva tulvii keskustelua – joka siis on hyvin sisältörikasta ja kiinnostavaa jo sellaisenaan – varsinainen sisältö kumpuaa kuitenkin pienistä hymyistä, virnistyksistä ja muista näyttelijäntyöllisistä nyansseista. Elokuvan hienovaraiset tunnelmanvaihtelut syntyvät kaikki näistä fyysisistä elementeistä. Tästä on paljolti kiittäminen elokuvan loistavia luonnenäyttelijöitä Ethan Hawkea ja Julie Delpyä, joiden luontevuus on niin autenttisen ja spontaanin oloista, että tuntuu hullulta ajatella kaiken rakentuvan tarkan käsikirjoituksen varaan. Kyseessä on ehkäpä paras koskaan tehty romanttinen komedia.