Yhdeksän vuotta auringonnousun jälkeen Jesse ja Celine kohtaavat uudelleen. Yhdeksän vuotta on, herkullista kyllä, vierähtänyt myös elokuvan ulkopuolella, näyttelijöiden Ethan Hawken ja Julie Delpyn elämässä. Tällä kertaa he istahtivat ohjaaja Linklaterin seuraksi kirjoituspöydän ääreen ja pitivät yhdessä tuumin huolta siitä, että keskusteluvetoisen tunnelmoinnin jatko-osa nousee edeltäjänsä huimaavalle tasolle.

Aika näkyy kaikessa. Nuoripari on ylittänyt kolmenkymmenen, elämään on tullut velvollisuuksia ja hankaluuksia, jotkin portit ovat jo sulkeutuneet. Elämä näyttää kyynisemmältä ja harmaammalta, maailma kovemmalta. Samalla pinnalle pulpahtaa ymmärrys siitä, kuinka harvinaista on löytää toinen ihminen, jonka kanssa voi tuntea sielujen sympatiaa syvällisellä tasolla.

Romantiikan näyttämönä on Wienin sijaan klassinen Pariisi, johon Jesse saapuu julkaisukiertueensa päätteeksi. Hän on kirjoittanut ensimmäisen kohtaamisen tapahtumista kirjan, jonka Celine on lukenut. Kirjan unelmien tyttö saapuu kuin saapuukin kirjailijatapaamiseen ja vaikka Jessen pitäisi jatkaa kirjakaupasta lentokentälle palatakseen kotiin Yhdysvaltoihin, kyllä pienelle juttelutuokiolle lähikahvilassa on aikaa. Tai vähän kauempanakin sijaitsevassa kahvilassa, jos se nyt sattuu Celinen mielestä olemaan hyvä.

Dialogi on saavuttanut edellisosaan nähden lisää kypsyyttä ja se on siksi kiinnostavampaa, mutta toisaalta elokuva nojaa ehkä aavistuksen enemmän sen varaan. Todella pitkät yhtenäiset otot ilman leikkauksia ja niiden ajan ehtymättömänä lähteenä poriseva puhe ovat suurenmoista seurattavaa. Iän myötä panokset ovat aiempaa korkeammat ja ilmassa leijuva todellisen irtioton mahdollisuus paljon peruuttamattomampi temppu kuin se olisi ollut parikymppisenä. Muiden yli nousee lopulta kysymys siitä, ovatko he puolihuolimattomilla ratkaisuillaan menettäneet potentiaalisesti hienon yhteisen elämän, joka heille saattoi olla kohtalona kirjoitettu.

Nuoruuden mystiikka ja yön lempeys ovat jääneet taa, auringon laskiessa ollaan vanhennuttu ja viisastuttu. Molemmat ovat loistavia elokuvia ja lienee makuasia, kumpaa pitää parempana. Ensimmäisen herkkä pohdiskelu mahdollisen öisen rakastelun mukanaan tuomista emotionaalisista ongelmista ja katsojalle ilmaan heitetty kysymys siitä, mitä aamuyön viimeisinä tunteina tapahtui, saa nyt (kylläkin hienon käsittelyn jälkeen) brutaalin yksioikoisen vastauksen. Vaikka itse täytin jo 30, pidän yhä enemmän kysymyksistä.