Marvel-nimisen rahantekokoneiston seuraava tuotos naurettavan taalakasan käärineen Avengers-fiaskon jälkeen on paluu sankarikatraan mielenkiintoisimman hahmon eli Tony Starkin pariin. Rautamiehen kolmas tuleminen ei kuitenkaan ole kummoinen tapaus. Päämäärätön haahuilu, päähenkilön itsevarman perusluonteen ylilyönnit ja parit kammottavat juonen epäloogisuudet häirinnevät ainakin sellaista katsojaa, joka erehtyy ajattelemaan näkemäänsä. Siinä missä ensimmäisessä osassa Stark rakentaa erehdyksien kautta vähitellen huikeaa metalliunivormuaan, kolmanteen osaan tultaessa millään tällaisella ei ole enää merkitystä. Rautapuvun palaset iskeytyvät tahdon voimalla Starkin päälle silloin kun tarvetta on ja käsikirjoituksen kustakin kohtauksesta riippuen joko kestävät mitä vain tai hajoavat metallisilpuksi pienimmästäkin töytäisystä. Minkäänlaisia sääntöjä ei ole, joten kaikki valkokankaalla tapahtuva toiminta on lopulta samantekevää.

On sääli, että elokuvaa on tehty toiminta ja efektit edellä, sillä toisaalta uusi tekijä Shane Black pitää päähenkilöään määrätietoisesti ulkona asustaan, eikä anna tämän ratkoa kaikkia ongelmia, jolloin ylpeä mies joutuu myöntämään tarvitsevansa apua. Se on luonnollisesti mielenkiintoista. Starkin antisankaruus viedään niin pitkälle, että viimeisen naulan lyöminen voittamattomalta tuntuvan vihollisen arkkuun jää muille. Paniikkikohtauksista, riittämättömyyden tunteesta ja alakulosta kärsivä päähenkilö jää kuitenkin pintapuoliseksi hahmoksi, sillä näihin seikkoihin ei malteta syventyä niin, että kyse olisi hahmon jatkuvasta olotilasta, jolloin kokonaisuus tuntuisi uskottavammalta. Aivan kuten univormun kestävyyden ailahtelu, myös nämä vaivat tuntuvat iskevän päälle lähinnä silloin kun se kohtaukseen sopii.

Ben Kingsley tekee elokuvassa loistavan, itselleen epätyypillisen pahisroolin. Elokuvan toisena pahiksena nähtävä Guy Pearce ei ole mestarillisen Mementon jälkeen enää valitettavasti yltänyt samalle tasolle.