Camp 14: Total Control Zone (2012) ***½

Jos lähtee käymään läpi merkittävimpiä nykyisen maailman ihmisoikeusrikkomuksia, Pohjois-Korea tulee äkkiä vastaan. Ikään kuin diktatuurissa ja maan totalitaristisessa sulkeutuneisuudessa ei olisi tarpeeksi, kurjuus hyppää vielä uusiin sfääreihin maan vankileireillä, joilla tälläkin hetkellä 200 000 maan asukasta taistelee pysyäkseen hengissä. Vartijoiden raiskaamat naiset synnyttävät lapsia, joille leiri on ainoa todellisuus, jonka he tulevat koskaan tietämään.

Leirillä syntyneistä Shin Dong-Hyuk on tiettävästi ensimmäinen, joka on sieltä onnistuneesti päässyt pakenemaan. Tällä hetkellä hän kiertää vastentahtoisesti maailmaa kertoakseen omaa tarinaansa, jonka läpikäymiseksi tämä elokuvakin on tehty. Kertomukset karmeista kokemuksista tuovat mieleen milloin Papillonin, milloin muut kidutusta ja ihmisarvon polkemista käsittelevät fiktiot, dokumentit ja uutisjutut, jotka onneksi ovat minulle ainoa tapa, jonka kautta tällaisesta toiminnasta on saanut tietoa. Leirien todellisuus tuntuu yhtä etäiseltä kuin natsien 70 vuoden takaiset keskitysleirit.

Elokuvassa on mukana ihmisoikeusjärjestöjen kuvaamaa autenttista kuvamateriaalia, mutta tietysti vain vähän, niinpä kokemuksia kuvitetaan pelkistetysti animoitujen piirrosten avulla. Salaa kuvattua materiaalia työryhmä on saanut myös Pohjois-Koreasta paenneilta leirin entisiltä vartijoilta, jotka muodostavatkin elokuvaan aivan erityisen tason.

Tämä ei johdu kuvatusta materiaalista, vaan siitä, että vartijat ovat suostuneet myös haastatteluun. He kertovat leirin oloista ja normeista alkuun välinpitämättömän oloisesti, jopa hymyillen – ikään kuin eivät katuisi mitään. Myöhemmin he kertovat katuvansa tekojaan, mutta elekieli ei puolla tekstiä. Toisaalta hyvin vähän Dong-Hyukikaan tunteitaan näyttää: se, että aihe tekee kipeää, käy ilmi lähinnä pitkistä tauoista monologissa. Lopulta tajuan, että kyse on yksinkertaisesti perustavanlaatuisesta kulttuurierosta: itäaasialaiset ovat lähtökohtaisesti pidättyväisiä. Niinpä kimurantista, häpeällisestä tilanteesta pakokeinoa etsiessä ei puhjeta länsimaalaisesti kyyneliin vaan naama pysyy peruslukemilla. Pahimmassa tapauksessa tunne käännetään voitoksi hymyn kautta.

Päähenkilön pako helvetistä, jossa koko siihenastinen elämä on vietetty, tuo mieleen Platonin luolavertauksen, jossa luolaan kahlitut ihmiset saavat tietoa ulkopuolisesta maailmasta vain luolan seinälle heijastuvien varjojen kautta. Tämän ajatusleikin ainutlaatuista konkretisoitumista käsitellään valitettavasti vain vähän, sillä vankileirien vääryyksien perinpohjainen julkituonti on ymmärrettävästi dokumentin ja päähenkilön keskeisin missio. Kokonaisuus on kuitenkin niin vahvasti päähenkilön varaan rakennettu, että tuntuu oudolta, että pakomatkan jälkeinen uuden maailman kohtaaminen sivuutetaan niin nopein kääntein.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *