Francis Ford Coppola on 1970-luvun merkittävimpiä ohjaajia. Ensimmäisen Kummisedän jälkeen studio pakotti Coppolan ohjaamaan elokuvalle jatko-osan, vaikka tämä olisi mielellään luovuttanut ohjausvastuun Martin Scorseselle ja keskittynyt the Conversationiin. Kyse oli elokuvasta, jonka hän oli halunnut tehdä jo 1960-luvulla sen kirjoitettuaan, mutta rahoitus järjestyi vasta Kummisedän menestyksen jälkeen. Kummisedän jatko-osa kuvattiin lopulta elokuvan kanssa samanaikaisesti ja leikkauspöydällä Walter Murch sai melko vapaat kädet Coppolan huhkiessa täyttä touhua Al Pacinon ja kumppanien kanssa.

Elokuva elää ja hengittää vakoilua. Julkaisu ajoittui Watergaten jälkeiseen Amerikkaan, jossa työ nähtiinkin poliittisen skandaalin vahvana kommentaarina, vaikka yhteydet ovat sattumaa. Yksi hienon elokuvan tunnusmerkeistä täyttyy siinä, että valvonta ja tarkkailu hengittävät läsnä jatkuvasti. Joskus huoneessa näkyy kaukoputki, toisinaan taas vinyylisoitinta näytetään visuaalisena linkkinä pyörivään ääninauhuriin. Jos muuten yksityisyys vaikuttaa turvatulta, viimeistään Jumala kuuntelee aina. Sama järkähtämätön linja pysyy yllä valvontakameran edestakaista liikettä muistuttavaan elokuvan viimeiseen kuvaan asti.

Lyhyen mutta laadultaan järkyttävän korkeatasoisen CV:n mies, John Cazale, nähdään tärkeässä sivuosassa Gene Hackmanin tulkitseman valvontagurun Harry Caulin apupoikana, johon mestari ei luota riittävästi paljastaakseen kaikkia temppujaan. Hän kokee polkevansa ammatillisesti paikallaan ja hyppää kilpailijan remmiin, mikä kirpaisee mestaria, joka elää työlleen. Hackman näyttelee pitkälti oman itsensä vastakohtaa ja tekee sen taitavasti. Hän vangitsee yksinäisen, vainoharhaisen miehen persoonan pienieleisen tyylitellysti.

Trillerikategoriaan helposti uppoava elokuva onkin pohjimmiltaan ehkä vielä enemmän luonnekuvaus. On hieno yksityiskohta, että Harry Caulille on suotu eksentrisyydestään huolimatta kyky löytää tie naisten sisimpään ja tuntea jopa rakkautta, vaikka sen ilmaiseminen ei vielä aivan mutkatonta olekaan. Naisseikkailut eivät pääty kovin hyvin, niin kuin ei lopulta oikeastaan mikään, mutta lopputekstien alkaessa oloni katsojana ei ole masentunut, vaan tekee mieli alkaa pohtia ja jäsennellä näkemäänsä. Siinä missä paikoin elokuva saattaa nykykatsojan silmään tuntua päähenkilönsä tavoin verkkaiselta ja sulkeutuvalta, sen tunnelma pitää otteessaan ja se päästää katsojan tarkkailemaan hyvin läheltä niinkin yksityisyydestään tarkkaa miestä kuin Harry Caul on. Se on saavutus.