Odotin tämän elokuvan kuusivuotisen valmistusprosessin lopputulosta jännityksellä. Syksyllä 2007 sain luettavakseni ensimmäisiä treatment-aihioita, keväällä 2008 olin mukana juonimassa ensimmäistä teaser traileria, jonka myös leikkasin. Teaser julkaistiin Cannesissa, ja siitä rahoitusrumba alkoi. Sen jälkeen olen seurannut etenemistä ulkopuolisen asemasta. Täytyy sanoa, että valmis elokuva on yllätys.
Ainakin vielä silloin, kun itse olin mukana, tarkoituksena oli tehdä itsensä suht tosissaan ottava, vaikkakin pikimustan huumorin vahvasti sävyttämä elokuva, joka vakavuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – saa katsojat ulvomaan naurusta. Jotta näin absurdi konsepti – natsit kuussa – voisi toimia, se tuntuikin fiksulta lähestymistavalta. Nyt näkemäni elokuva on kaikkea muuta. Typerää, aivotonta kohellusta. Sarah Palinin kustannuksella yritetään nauraa, mutta sinänsä hauska idea kalpenee sen tosiasian rinnalla, että leffan kaikki muutkin hahmot ovat totaalisia idiootteja. Poliittinen satiiri ei oikein toimi, jos energia menee ärsyttäviä hahmoja sulatellessa. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin saksalainen pääpari Julia Dietze ja Götz Otto, joissa on hehkua kaikesta huolimatta. Otosta paistaa läpi Indiana Jones -henkinen charmikkuus, josta ohjaaja Timo Vuorensola onneksi saa vähän kiinni. Dietze taas on niin hehkeä ilmestys, että ihan harmittaa, kun mitään näyteltävää ei ole.
Käsikirjoituksessa on muutamissa kohdin havaittavissa positiivista independent-henkeä, mutta läpi se ei puske. Joihinkin kohtauksiin on ahdettu turhaa slapstick-toimintaa, joka lienee jonkin sortin kumarrus elokuvan muutenkin paljon lainaamalle Chaplinin Diktaattorille. Toinen ilmeinen elokuva, jolle Iron Sky on velkaa, on Kubrickin huikea Dr. Strangelove. Ihan hyviäkin pieniä vitsejä viljellään, ja joillekin saa jopa nauraa, mutta tällaisessa konekiväärikomiikassa rytmi nousee arvoon arvaamattomaan. Vuorensolalla ase menee kuitenkin usein jumiin, sillä vitsin jälkeen ei siirrytä eteenpäin. En tiedä onko kyse katsojan brutaalista aliarvioinnista vai mistä. Erästä loputonta nettimeemiä parodioiva oivallus käy ilmi yhdestä kuvasta sekunneissa, mutta vitsiä venytetään minuuttikaupalla.
On elokuvassa hyvääkin. Parhaat puolet ovat ehdottomasti visuaalisuudessa. Mika Orasmaan kuvaus on ammattimiehen työtä, Samuli Torssosen efektipajan aikaansaannoksista puhumattakaan. Kuva, jossa pienet lentävät lautaset lähtevät liikkeelle avaruuszeppelinin sisuksista ja kamera siirtyy viimeisen perässä paljastamaan koko natsien sotalaivaston maapallo taustanaan, on suorastaan maaginen. Harmillista kyllä leffa ei anna avaruustaistelulle minkäänmoista emotionaalista latausta, joten sekin työ valuu käytännössä hukkaan.
Kunnioitan suuresti äärimmäisen haastavan tuotannon valmistumista ja sitä pioneerihenkeä ja innovatiivisuutta, jolla haaveista tehtiin totta. Valitettavasti sinnikkyyden ja taistelun tuloksena syntynyt elokuva on kuitenkin paha pettymys.