Viimeksi Oscar-pöydän tyhjentänyt elokuva sukeltaa Hollywoodin mykän kauden ja äänielokuvan taitekohtaan ja siitä seuranneisiin syövereihin. Äänitehosteita tai puhetta kuullaan vain kahdesti, tarkoin valituissa kohdissa – vaikutus on melkoinen. Näyttelijät, joista koiraa ei sovi unohtaa, tekevät hienoa työtä ja muistuttavat suurten tähtien ajasta. Parasta elokuvassa on läpikotainen menneeseen haikailun teema, joka on mukana kaikessa. Yhtäältä elokuvan miespääosa saa sen tuta äänielokuvan pyyhkiessä hänet syrjään, toisaalta katsoja saa luvan kanssa muistella tähtikulttia ja Hollywoodin suurten studioiden kultakautta.

Tärkeimmän tason muodostanee kuitenkin se fakta, että katsoja seuraa tinkimättömästi toteutettua täysveristä mustavalkoista mykkäelokuvaa, joka luonnollisesti on erikoinen ilmestys 2010-luvun tarjonnan keskellä. Jos elokuva olisi ollut suomalainen, olisin iskenyt lopputeksteihin Juha Vainion klassikon Vanha salakuljettaja Laitinen, jota toivon vielä joskus pääseväni omassa elokuvassani käyttämään. Aika entinen ei koskaan enää palaa.