Heti kärkeen lienee paikallaan tunnustaa, ettei punk ole minun juttuni ja vaikka olen katsonut musiikkidokumentteja hyvin vähän, tiedän sen verran, etteivät oikein nekään. Kyseessä onkin poikkeus, Pentti Kurikan nimipäivät -bändin hekumallisen suora ja tinkimätön tykitys, joka kumpuaa mielen syövereiden syvimmistä sopukoista. Kun miehet asettuvat pöydän ääreen raapustelemaan kantaaottavia lyriikoita, lopputuloksena ulos tulee uskomattoman pitkälle vietyjä analyyseja ihmisyyden perimmäisistä totuuksista. Kuten esimerkiksi huomio siitä, että kahvi on hyvää.

Koskettavinta on se, kuinka bändin neljä kehitysvammaista jäsentä elävät elämäänsä estottomasti ja aivan täysillä. Uskaltaminen ei kuulu sanavarastoon, vaan asioita tehdään ja sanotaan juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Elokuva ei kuitenkaan onnistuisi välittämään mitään ilman ratkaisevan tärkeitä, ihmiskuvia piirtäviä hetkiä, joissa bänditouhujen välillä keskitytään kunkin bändin jäsenen omaan elämään. Nämä tarkoin valitut hetket osoittavat ohjaajien herkkyyttä ja hienoa tilannetajua.

Vammaisia usein säälitään, mutta kenen oikeastaan pitäisi sääliä ketä? Tämä elokuva kääntää katseensa ehkä enemmän meihin muihin.